Pääkirjoitukset

Akavalla käsijarru päällä

Parikymmentä suomalaista palkansaajajärjestöä virittelee uuden keskusjärjestön perustamista. Mikäli Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK, toimihenkilökeskusjärjestö STTK ja akateemisten alojen Akava yhdistävät voimansa, maahan syntyisi noin kahta miljoonaa palkansaajaa edustava järjestö.

Se olisi melkoinen mahtitekijä suomalaisessa yhteiskunnassa. Nykyisillä keskusjärjestöillä on toki painoarvoa työmarkkinoilla, mutta yhteisen järjestön ääni kuuluisi vielä niitäkin painokkaammin.

Palkansaajajärjestöt vetävät työnantajien kanssa nyt vahvasti eri suuntaan. Elinkeinoelämän EK ei ole peitellyt mieltymistään paikalliseen sopimiseen, työehdoista pitäisi mahdollisimman paljon neuvotella työpaikoilla.

Tosin taantuman keskellä työnantajatkin ovat taipuvaisia neuvottelemaan keskitetystä palkkaratkaisusta, mutta sillä ehdolla, ettei se tule kovin kalliiksi.

Maltti onkin paikallaan ja kirjautuu myös tuleviin työehtosopimuksiin, sillä kriisitietoisuus on levinnyt laajasti.

Uusi keskusjärjestö on leimallisesti SAK:n ja STTK:n projekti, koska maanantaisessa kokouksessa ei ollut Akavan puheenjohtajaa Sture Fjäderiä lainkaan. Jo lähtöasetelma kielii siitä, ettei Akava ole lähdössä, ehkä sitä ei edes tosissaan haluta mukaan.

Puheenjohtaja Fjäder ei usko, että yksi iso keskusjärjestö edes syntyy, koska nykyiset ammattiliitot ja niiden keskusjärjestöt ovat kovin erilaisia näkemyksiltään ja myös maailmankatsomukseltaan. Ilmeisesti porvari Fjäder aistii yhdistymishankkeessa myös pyrkimykset vahvistaa sosiaalidemokraattien valtarakennelmaa suomalaisessa työmarkkinakentässä. Arkielämässä akavalaisella johtajalla ja sak:laisella rakennustyöläisellä on kovin vähän yhdistäviä asioita keskenään.

Matka yhteiseen suurjärjestöön on vielä pitkä ja se on vasta aivan alussa. Suuret muutokset ovat yleensä kovin hitaita ja ne vaativat ensin perusteellista selvitystyötä, etujen ja haittojen kriittistä punnitsemista. Samanlaista tavaraa tuottavien ja keskenään kilpailevien tehtaiden fuusiot syntyvät omistajien tahdosta, mutta edunvalvontapalveluita tarjoavien ammattiliittojen yhdentyminen on tuntuvasti monimutkaisempaa.

Kysymys on myös vallasta ja paikasta suomalaisen yhteiskunnan hierarkian ylätasolla. Omasta mansikkapaikasta luopuminen on poikkeuksetta vaikeata ja myös hyvin inhimillistä.

Yhdistymisellä olisi kiistattomia etuja. Keskusjärjestöillä on päällekkäinen, koko maan kattava organisaatio. Niillä jokaisella on omaa tutkimustoimintaa, omat yhteydet muun muassa Euroopan unioniin ja ne hoitavat muutkin kansainväliset suhteensa itse.

Uusi keskusjärjestö olisi nykyistä mallia kustannustehokkaampi, mutta raha tuskin siivittää tulevia neuvotteluja. Suomalaiset ammattiliitot ja niiden keskusjärjestöt ovat tunnetusti vauraita ja vakavaraisia. Suomalaisten palkansaajien järjestäytymisaste on edelleen korkea, vaikka aivan kaikki työntekijät eivät enää ay-liikettä omakseen tunnekaan.