Pääkirjoitukset

Ansiotyötä ei palkita ansion mukaan

 

Nuorille työ ei enää ole pelkkä rahan ansaitsemisen keino. Y-sukupolveksi ristityt vuosina 1980-95 syntyneet pitävät tutkimuksen mukaan työn sisältöä rahaa tärkeämpänä.
 
Hämeenlinnassa viime viikolla puhunut professori Juha Siltala haluaisikin määritellään työn arvon uudelleen. Mittariksi pitäisi ottaa työn tarpeellisuus, ei sijoituksen tuottama korko.
Siltalan viestillä oli varmasti kiitollinen yleisö, sillä hän puhui Julkisten ja hyvinvointialojen liiton työsuojelun ajankohtaispäivillä.
 
Siltalan mainitsema tutkimus Y-sukupolven asenteista ei välttämättä ole kauhean mullistava uutinen. Kyllähän aiemmatkin sukupolvet ovat pitäneet työn sisältöä tärkeänä – etenkin opiskeluiässä, jolloin työnteosta on vasta vähän tai ei vielä lainkaan kokemusta. Y-nuoret eivät siis sentään ole ajatusta ensimmäisenä keksineet.
 
Mutta työn sisältöä ja arvoa pohditaan nyt enemmän kuin aikoihin. Pontta pohdinnoille antavat myös julkisuudessa huolella ja suurin kirjaimin esitellyt huippujohtajien palkat ja muut etuudet. Siltalan sanoma rohkaisee kysymään, onko johtajan työ todellakin niin paljon arvokkaampaa ja tarpeellisempaa kuin esimerkiksi vanhustenhoitajan.
 
Perinteinen työ ei näytä tuottavan tarpeeksi, ainakaan jos verrataan rahoitusmarkkinoilta saataviin tuottoihin. Niinpä jotkut suuret yhtiöt ovat alkaneet ajaa tuotekehittelyään alas ja keskittyneet kehittämään verosuunnittelu- ja sijoitusosastojaan, Siltala sanoo.
 
Tutkijatohtori Lena Näre Helsingin yliopistosta on perehtynyt hoivatyöhön Italiassa ja Suomessa. Kirjoituksessaan tuoreessa Niin & näin -aikakauslehdessä hän näkee alan tulevaisuuden melko synkkänä.
 
Italiassa hoivatyö on ajautunut valtaosin maahanmuuttajien tehtäväksi. Alan työntekijöistä jo 80 prosenttia on maahanmuuttajia, mikä ei ole omiaan lisäämään työn arvostusta.
 
Hoivatyö on näkymätöntä, Näre kirjoittaa, sen tulokset tulevat näkyviin vasta, kun työ jää tekemättä. Työ on jäänyt vaille yhteiskunnallista ja kulttuurista tunnustusta, vaikka se on vaativaa ja edellyttää tekijältä niin fyysisiä, tiedollisia kuin emotionaalisiakin kykyjä.
 
Samaa toistaa Juha Siltala. Esimerkiksi terveydenhuoltopalvelujen arvoa on vaikea määritellä rahallisesti. Aina ne joka tapauksessa tuottovertailussa jäävät rahoitusmarkkinavoitoista jälkeen, vaikka hyötyvertailu tuottaisikin toisenlaisen tuloksen.
 
Tohtoritason pohdinnoista on toki pitkä matka työmarkkinajärjestöjen neuvottelupöytiin, joissa ammattien arvostukset oikeasti rahassa mitataan. Siltalan ja Näreen puheenvuorot eivät kuitenkaan ole pelkkää kuiskailua norsunluutorneissa, sillä jo väestön ikääntyminen ja työurien pidentyminen pakottavat väistämättä muutkin kuin tohtorit miettimään työn sisältöjä ja arvostusta.
 
Kuten Lena Närekin muistuttaa, tulevaisuuden näkymät eivät ole luonnonlakeja, niihin voi vaikuttaa politiikan muutoksella.