Pääkirjoitukset

Epävarma tulevaisuus parlamentin käsissä

On historian ironiaa, että juuri silloin, kun tarvittaisiin malttia ja vastuullisia päätöksiä, valta on siirtynyt perinteisesti kiihkoilussa kunnostautuneille pohjoisirlantilaisille.
Britannian pääministeri Boris Johnson tiedotustilaisuudessaan torstaina Brysselissä, jossa EU:n huippukokous hyväksyi brexit-sopimuksen. Kuva: JULIEN WARNAND
Britannian pääministeri Boris Johnson tiedotustilaisuudessaan torstaina Brysselissä, jossa EU:n huippukokous hyväksyi brexit-sopimuksen. Kuva: JULIEN WARNAND

Britannian parlamentti kokoontuu lauantaina historialliseen istuntoonsa käsittelemään EU:n jo hyväksymää Britannian erosopimusta.

Jo pahasti brexit-väsymystä poteva EU on tehnyt voitavansa. Yksi askel kivisellä tiellä on otettu, mutta tänään voidaan ottaa saman tien monta askelta taaksepäin.

Tarkkaa selvyyttä siitä, mitä lokakuun lopussa tapahtuu, ei saada tänäänkään. Edelleen on mahdollista, että tulee vähintäänkin jonkinlainen siirtymäaika, ja huonoin vaihtoehto eli sopimukseton erokin on mahdollinen.

Brexit valitettavasti tuskin voi enää millään peruuntua. Se kun edellyttäisi täyskäännöstä, uusia vaaleja ja uutta kansanäänestystä, jossa britit saisivat vielä tilaisuutensa. Puupääkään ei enää uskoisi brexitin autuaaksi tekevään voimaan.

On erittäin epävarmaa, hyväksyykö parlamentti sopimuksen ja vielä epävarmempaa, saako pääministeri Boris Johnson sen taakse ratkaisevaan asemaan noussutta Pohjois-Irlannin demokraattista unionistipuoluetta eli DUP:tä.

Britannian, parlamentaarisen järjestelmän emämaan, heikkous on Boris Johnson, hänen hallituksensa ja konservatiivipuolueensa.

Johnson voi tietenkin syyttää edellisten, vuoden 2017 vaalien äänestäjiä, jotka eivät äänestäneet riittävästi tuolloin Theresa Mayn johtamaa puoluetta. Ennen kaikkea Johnson saa kuitenkin katsoa peiliin. Hän on omalla öykkäröinnillään karkottanut parlamenttiedustajia jopa oman puolueensa riveistä.

Katkeria tuntoja ei voi olla heräämättä DUP:n vastaleirissä, tasavaltalaisessa ja katolisessa Sinn Feinissä. Epäluottamus näiden kahden välillä on edelleen syvää, eikä ensimmäistäkään uutta kiistakysymystä olisi suin surminkaan kaivattu.

Konservatiivinen DUP on muistutus siitä palavasta tahdosta, millä protestantit halusivat IRA:n pommiräjähdysten säestäminä pysyä mahdollisimman tiiviisti aikoinaan Britannian yhteydessä. Tahto ei ole sammunut.

On historian ironiaa, että juuri silloin, kun tarvittaisiin malttia ja vastuullisia päätöksiä, valta on siirtynyt perinteisesti kiihkoilussa kunnostautuneille pohjoisirlantilaisille.