Pääkirjoitukset

Harrastus torjuu syrjäytymistä

Ennalta ehkäisevistä varhaisen vaiheen palveluista on puhuttu maailmansivu. Kaikki tietävät, että esimerkiksi lastensuojelussa tulee edullisemmaksi tukea koko perhettä mahdollisimman aikaisin, kun suunta on vielä käännettävissä kevein keinoin.

Vielä varhaisempaa ja hienovaraisempaa perheiden tukemista on se, että lapsille ja nuorille on tarjolla harrastuksia järkikustannuksin.

Hämeenlinnan budjetissa, josta valtuusto huomenna päättää, tämä ajatus ei ole ainakaan läpikäyvä teema.

Mainitaan kyllä aktiivisista kansalaisista ja siitä, että kolmannen sektorin tulisi ottaa lisävastuuta palveluista, jotka eivät kuulu kunnan perusvalikkoon.

Samaan aikaan rokotetaan järjestöjen ennestäänkin pienistä avustuksista summa, joka on hyttysen jätös Itämeressä, kun tarkastellaan kaupungin kokonaistaloutta.

Harrastajille ja järjestöihmisille se voi olla silti kynnyskysymys. Pienellä rahalla saattaa saada edullisesti paljon yhteisöllisyyttä, hyvinvointia sekä syrjäytymisen ja masennuksen ehkäisyä.

Onko päättäjien ja virkamiesten näkökulman talouspaniikissa kaventunut? Toisaalta peräänkuulutetaan uusia ideoita ja luovia ratkaisuja, mutta toisaalta käytetään iänikuista juustohöylää, joka ei ole ikinä lisännyt tehokkuutta, ainoastaan kurjistumista.

Lasten ja nuorten harrastusseurat maksavat usein kovia vuokria kaupungin yhtiöille eli siis tavallaan kaupungille. Kannattaisikohan pohtia, mikä on kokonaisuuden kannalta kannattavaa?

Toisaalta nyt on nostettu esille ajatus, että yhteisöt voisivat saada kaupungin tukea vastikkeellisesti. Eli esimerkiksi vastaamalla liikuntapaikan ylläpidosta, voisi saada kaupungilta taloudellista hyvää.

Yhdistysihmiset eivät ainakaan heti tuoreeltaan ole tästä innostuneet, sillä se on perin sitovaa. Tällaisen sopimuksen jälkeen kyse ei ole enää vapaaehtoistyöstä, vaan työstä.

Kun kuntien rahat näyttävät tällä hetkellä kuitenkin olevan kiven alla, erilaiset järjestöt voisivat ehkä tehdä keskenään yhteistyötä näissä hankkeissa. Vastuu jakaantuisi useammille harteille ja samalla syntyisi uudenlaista yhteisöllisyyttä.

Realiteetti taitaa olla, ettei vastikkeetonta avustusrahaa enää kaupungin kassasta tipu.

Matalan kynnyksen varhaisissa palveluissa on se ongelma, että niiden vaikutuksia on vaikea mitata. Ei ole tilastoa siitä, kuinka moni nuori on välttynyt syrjäytymiseltä, kun tarjolla on ollut kiinnostavia harrastuksia ja yhteisöllisyyttä.

Sitä lienee tutkittu, miten 1990-luvun lama vaikutti yhteiskuntaamme.

Tuolloin esimerkiksi päihdepalvelut ajettiin alas ja perheet saivat selviytyä, miten parhaaksi näkivät. Sen seurauksena meillä on toisen ja pian kolmannenkin polven syrjäytyneitä. Näistä vikapäätöksistä on nyt maksettu moninkertaisesti ja maksetaan edelleen.

Tuskin kukaan haluaa uudestaan tehdä tällaisia emävirheitä.