Pääkirjoitukset

Henkilöstömitoitus asetuksen varaan

Viime hallituskaudella kesken jäänyt vanhuspalvelulaki nytkähti eteenpäin, kun sitä valmistellut ohjausryhmä sai valmiiksi esityksensä. Jo vuosia jopa mielenosoituksia nostattanut määräys vanhusten palvelulaitoksissa työskentelevien hoitajien vähimmäismäärästä jäi monista odotuksista huolimatta kuitenkin pois. Juuri henkilökunnan määrään on kiinnitetty toistuvaa huomiota, kun vanhustenhuollon ongelmia on työstetty niin päätöksenteossa kuin julkisessa keskustelussakin.

Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikön Kari Välimäen johtama ohjausryhmä ei esitä laitoshoitoon henkilökunnan lakisääteistä vähimmäismäärää. Se on lopulta viisasta, sillä sen enempää hoitopaikat kuin niiden asukkaatkaan eivät ole samanlaisia, erot saattavat olla huomattavia. Hoidon määrälliseen riittävyyteen vaikuttavat muun muassa potilaiden kunto, työn organisointi, työpaikan ilmapiiri ja jopa rakennusten sopivuus. Kun tarpeet ja olot ovat kovin erilaisia, olisi kohtuutonta edellyttää hoidon järjestäjältä, kunnilta ja alan yrityksiltä yhteismitallista ja joustamatonta henkilöstömitoitusta.

Vaikka määräyksiä hoitohenkilöstön vähimmäismäärästä ei lakiin monista vaatimuksista ja poliitikkojen lupauksista huolimatta kirjatakaan, ehdotukseen sisältyy asetuksenantovaltuutus. Lakia voidaan, jos poliittista tahtoa löytyy riittävästi, täydentää asetuksin, joilla tarkennetaan säännöksiä toimintayksikön henkilöstön määrästä, asiantuntemuksesta, tehtävärakenteesta, johtamisesta ja omavalvonnasta.

Omavalvonta on tuttua elintarvikkeita valmistavista ja myyvistä yrityksistä, mutta nyt se on tulossa myös laitoshoitoon. Omin päin kunnat eivät kuitenkaan voi valvoa toimintaansa ja sen laatua, vaan viranomaisille, Valviralle ja aluehallintoviranomaisille sälytetään vastuuta ja luodaan keinot puuttua epäkohtiin ja langettaa niistä myös sanktioita.

Merkillepantava painotus ensi vuoden alussa voimaan tulevaksi suunnitellussa vanhuspalvelulaissa on irtiotto laitoshoidosta. Se tulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun se on välttämätöntä arvokkaan elämän ja hoidon turvallisuuden näkökulmasta.

Päävastuu on edelleen ja jopa korostetusti kunnilla. Ne vastaavat vanhusväestönsä entistä paremmasta hoidosta ja hoivasta. Kunnilta edellytetään uudentyyppistä ammatillisuutta muun muassa vaatimalla valtuustokauden mittaista suunnitelmaa vanhusväestön hyvinvoinnin, terveyden ja omatoimisuuden edistämisestä. Kuntien on lisäksi arvioitava vuosittain palvelujensa laatu ja riittävyys.

Uusi laki linjaa vahvasti yksilön oikeutta ihmisarvoiseen elämään sen loppuun saakka. Samalla se asettaa suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle kovia velvoitteita varsinkin, kun suuret ikäluokat ovat kiihtyvällä vauhdilla lähdössä eläkkeelle. Jo nyt monessa kunnassa huoltosuhde on pahoin vinoutunut, laskun maksajista alkaa olla pulaa.