Pääkirjoitukset

Jo joutuu armas aika

 

Olenko alkanut ikääntyä, kun kesän lähestyessä punk-rallit vaihtuvat supisuomalaiseen iskelmään. Olavi Virta ja Tapio Rautavaara ovat omiaan herättämään nostalgisen kuvan Suomen suvesta, jossa ojan pohjalla tuoksuvaa horsmaa hyväilee Eino Leinon maalaama aamuöinen usva.
 
Kesään valmistautuminen tapahtuukin monesti liian kovin odotuksin; pitäisi tehdä sitä tai tätä, jotka väistämättä jäävät sitten tekemättä. Millin tarkkojen suunnitelmien sijaan aion lipua kesälomaani kohti muistelemalla menneitä erityisellä hartaudella.
 
Kesät mummolassa. Takapenkiltä käsin 12-vuotiaan matka Ivaloon tuntui olevan yhden pysähdyksen taktiikalla 1000 kilometriä hikoilua, painajaisia ja passiivista pukamien kasvattamista. Viimeistään Saariselän tunturit saivat kuitenkin kesävaihteen loksahtamaan silmään.
 
Ryntäsin autosta biitsille, neonturkoosit bermudashortsit hulmuten. Ivalonjoki on maailman paras uimapaikka, rantahiekka on hienompaa kuin parhailla pakettimatkoilla. Sukelsin pää edellä puhtaaseen kristalliin. Tuloksena makasin viikon pimeässä huoneessa ravaten pala kurkussa punkan ja vessan väliä, peläten pääni halkeavan aivoverenvuotoon. Alkukesällä virtaava vesi oli kaukana lämpimästä linnunmaidosta.
 
Hampaat. Murrosiän saavuttaessani purukalustoani oli oiottu jo pidempään kuin laki sallii, eikä loppua ollut lähimaillakaan. Suuhuni kurkatessa näky oli kuin Tappajahai-elokuvista, alahampaani kasvoivat nimittäin kahdessa rivissä. Leegojani koristavien ja kiristävien rautojen hajotessa Saariselän pohjoispuolella jouduimme kääntymään paikallisen hampilääkärin kesäsijaisen puoleen. Reissu muuttui eeppiseksi, kun poppamies avasi suunsa:
 
– Ei teillä sathuisi olemaan kolvia?
 
Ensimmäiset kesätyöt. Rahan makuun pääsin 13-vuotiaana mansikkamaalla, jossa keräsin punaisia pallukoita kolmen päivän pestin aikana täysi hönkä päällä. Isot tytöt vinkkasivat viimeisenä päivänä, että sesonki oli ollut ohi jo toista viikkoa, eikä rahaa saanut enää litrahintaan. Tuntitaksaan tutustuminen oli pettymys. Pääsin kuitenkin aloittamaan seiskaluokan uudella pöytälampulla ja hienoilla Niken lenkkareilla, jotka ostin aivan itse.
 
Ei tippa tapa. Käppäilin vuosia sitten Hämeenlinnan keskustassa. Vastaan tuli kaksi testosteronin kyllästämää karjua. Toinen iski farkkurotsini rintataskuun puoliksi imaistun kossupullon.
 
– Otatko viinaa vai otatko turpaan? matala ääni vaati vastaamaan
 
Vilkaisin rinnassani olevaa puoliksi täynnä olevaa pulloa.
 
– Juuri nyt alkoi tehdä mieli kossua, vastasin.
 
Miehet jatkoivat matkaa nauru kaikuen vielä korttelien päästä. Itseänikin hieman hymyilytti sujauttaessani pullon ensimmäiseen kohdalle sattuneeseen roskakoriin. On jokaisesta itsestä kiinni, kultaako vai kuultaako aika muistot.