Pääkirjoitukset

Käteen jäi vain selityksiä

Suomen piti olla YK:n turvallisuusneuvoston jäsenen valintaa koskevassa äänestyksessä selvä, joskaan ei varma, voittaja. Suomi ei voittanut, ei ollut edes toinen, vaan jäi kolmanneksi.

Suomen edelle kiilasivat – YK:n jäsenmaiden tuella – Australia ja eurooppalainen yllättäjä Luxemburg. Pienen pieni valtio kasvoi yhdessä hujauksessa kokoa sekä YK:ssa että maailman diplomatiassa.

Tappiota on kuvattu erityisen kirveleväksi ja noloksi siksi, että Suomi oli turvajäsenyyttä ajavan kotimaisen joukon mielestä kisan suosikki.

Tämän lajin tulkinta on hieman outo ja jälkiviisaskin.

Suomen mahdollisuuksia nousta YK:n turvaneuvostoon pidettiin yleisesti – ei vain suomalaisten lobbareiden keskuudessa – erittäin hyvänä.

Kaiken lisäksi pitäisi olla häviön jälkeenkin selvää, että Suomi lähti kisaan mukaan vakavalla mielellä tavoittelemaan turvaneuvostosta tuolia. Tämä oli lähtökohta.

Ei tällaistakaan kisaa voi lähteä häviämään ennen aikojaan.

Tappion tulkinnassa on toki huvittaviakin piirteitä. Kun tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi, ettei maailma kaadu ja häviön kanssa voi elää, samaa hokemaa toistettiin monella suulla.

Niinistön osaksi lankesi äänenlaskun jälkeen ensimmäisen virallisen selittäjän rooli. Hän purki tuntojaan omalla tavallaan, niinistömäisillä sanavalinnoilla.

Paljon ei Niinistön tulkintaan ole lisättävissä, jos halutaan välttää jossittelu. Kun kisa on ohi ja voittajat valittu, myös tappion kärsineen on katsottava tulevaisuuteen.

Suomi ei kaatunut ainakaan laiskuuteen. Työtä turvallisuusneuvoston paikan eteen teki peräti kolme presidenttiä: Niinistön lisäksi Tarja Halonen ja Martti Ahtisaari.

Ahtisaaren Nobelin rauhanpalkintokaan ei avannut Suomelle YK:n tärkeää ovea!

Kuten tapana on, nyt korostetaan sitä, ettei tehty työ mennyt suinkaan hukkaan. Valoa jakavien poliitikkojen, ulkoministeriön virkamiesten ja ulkopolitiikan asiantuntijoiden mielestä luoduille suhteille on käyttöä tulevaisuudessa Suomen etujen ajamisessa maailmanpolitiikassa.

Voi olla – tai sitten ei. Maailmanpolitiikassa liike on tunnetusti erittäin kovaa: tilanteet vaihtuvat ja niin myös avainpaikoilla olevat ihmiset.

Lobbauksesta ei ole Suomelle tietenkään haittaa, parhaassa tapauksessa rakennettu vaikuttamisen verkosto voi kantaa hedelmää.

Se on kuitenkin aivan varmaa, että seuraavan kerran Suomi voi kolkutella turvallisuusneuvoston ovea vasta 2030-luvulla. Silloin lobbaus on aloitettava alusta.

Yhtä suurta ja kattavaa selitystä tappioon ei ole löydettävissä salaisessa äänestyksessä. On hyvin todennäköistä, että Suomella oli lopulta vähän vastustajia ja tuskin nimeksi kiihkeitä vastustajia.

Voittajat vain olivat suositumpia!