Pääkirjoitukset

Keskitettyä on vaikea tukea veroratkaisuin

Työmarkkinajärjestöillä ja hallituksella näyttää olevan yhteinen näkemys siitä, että Suomeen tarvitaan sittenkin keskitetty tulopoliittinen ratkaisu.

Siihen yhteinen näkemys sitten jääkin. Elinkeinoelämän keskusliitto ilmoitti ykskantaan, että keskitetty voi syntyä vain, jos tehdään kahden vuoden nollaratkaisu. Työntekijöiden keskusjärjestöt ilmoittivat, ettei se käy.

Hallitus, pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) suulla kertoi olevansa valmis tukemaan ratkaisun syntyä jollakin tavalla.

Käytännössä tuo jollakin tavalla tarkoittaa verojen alentamista. Houkuttelevaa toki olisi alentaa ansiotuloverotusta ja kuitata sillä ostovoiman turvaaminen palkankorotusten sijaan.

Valtiovelka on kasvanut finanssikriisin jälkeen yli 36 miljardia euroa ja nousee jo yli 90 miljardin euron. Hallituksen tavoite kääntää velkasuhde laskuun tällä vaalikaudella karkaa yhä kauemmas.

Tätä taustaa vasten hallituksen vastaantulo verohelpotuksin ei voi yksin olla ratkaiseva tekijä palkkasovun löytymisessä. Työmarkkinajärjestöjen on löydettävä sopu keskinäisissä neuvotteluissa.

Nimellispalkkojen korotukset ovat vain yksi elementti, kun keskitettyä ratkaisua sorvataan. Nyt pitäisi lähteä siitä, miten kokonaispaketti turvaa ostovoiman, työllisyyden, lisää kilpailukykyä ja torjuu inflaatiota.

Näiden asioiden yhteensovittaminen on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Kyse on tahdosta. Jos löytyy yhteistä tahtoa, löytyy keinojakin.

Eniten yhteistä näkemystä löytyy sille, että Suomi alentaisi yhteisöveroa parilla prosenttiyksiköllä, eli Ruotsin tasolle ja leikkaisi elinkeinotuista. Veron alentamisen vastapainoksi voisi palkkoja nostaa niin, että turvattaisiin ostovoima ja kotimainen kulutus, joka pitää työllisyyttä yllä.

Suomalainen vientiteollisuus taas odottaa viime vuosina tulleiden lisärasitteiden purkamista ainakin osittain. Se voisi tuoda tuotannollisiin investointeihin vauhtia.

Takavuosilta on hyviä esimerkkejä, miten äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa on kyetty sopuun. 1990-luvun puolivälissä oltiin vähintään yhtä vaikeassa tilanteessa kuin nyt. Silloin Suomi saatiin vakaaseen ja vahvaan kasvuun, kun kaikki osapuolet tulivat vastaan.

Suomessa ei nyt ole samanlaista henkeä. Välit työmarkkinajärjestöjen kesken ovat viileät. Tahtoa on vähän, taisteluhenkeä sitäkin enemmän, kuten kiistely kolmesta koulutuspäivästä kertoo.

Suomen suuri voimavara on kuitenkin vahva sopimisen kulttuuri, jota tukee korkea järjestäytymisaste. Mitä sopimuspöydässä sovitaan, siitä kentällä yleensä pidetään kiinni. Eikä erimielisyyksiä ratkota kaduilla, vaan sivistyneesti neuvottelupöytien äärellä.

Perinteen soisi jatkuvan. Eikä aikaa ole hukattavaksi. Suomi ei elä umpiossa. Päättäjien on kyettävä osoittamaan markkinoille kykynsä tehdä maastamme kasvuun tähtäävä, hyvin ennustettava ja investoinnille otollinen kansantalous.

Hallituksen harras toive on nyt, että keskusjärjestöt kykenisivät tekemään jonkinlaisen raamiesityksen, johon voitaisiin sisällyttää valtiovallan toimet maaliskuun kehysriihen aikana.