Pääkirjoitukset

Kirkko ei enää ole keskellä kylää

Juuri valmistunut kirkon nelivuotiskertomus 2008–2011 on karua luettavaa.

Kirkosta erotaan kiihtyvällä vauhdilla. Suomalaisten sitoutuminen kirkon oppiin, toimintaan ja jäsenyyteen on edelleen heikentynyt.

Neljässä vuodessa niiden ihmisten osuus, jotka eivät usko Jumalaan, on kaksinkertaistunut.

Ei ihme, että nelivuotiskertomus on saanut nimekseen Haastettu kirkko.

Katsauksen perusteella vaikuttaa siltä, että jopa niin sanottu tapakristillisyyskin on heikkenemässä. Viime vuosiin asti tyypillistä on ollut, että sidosta kirkkoon pidetään yllä omasta uskonnollisuudesta riippumatta, koska sitä pidetään normaalina, tapoihin kuuluvana.

”Uudet kehityslinjat kuitenkin osoittavat, että tämänkaltainen perinteeseen ja kulttuuriseen tapaan liittyvä toimintamalli on murtumassa”, katsauksen johtopäätöksissä todetaan.

Katsauksessa kuvatut kehityslinjat eivät ole yksin suomalainen ilmiö, ne ovat yleiseurooppalaisia. Samaa voi sanoa uusateistisen keskustelun noususta. Sen näkyvänä kärkihahmona on toiminut brittiläinen biologi Richard Dawking, jonka voimakkaasti uskontoa ja kirkkokuntia kritisoiva teos Jumalharha on myös suomennettu.

Suomessa fyysikko Kari Enqvist on herättänyt keskustelua kritisoimalla lapsikastetta, jota hän pitää kirkon moraalittomana käytäntönä. Kaikupohjaa näkemykselle löytyy suurista kaupungeista: Helsingissa kastettiin viime vuonna vain puolet syntyneistä lapsista.

Ilmiö ei liity pelkästään kasteeseen. Kun kirkosta eroaminen ja uskonnottomuus yleistyvät, jokaisesta uskontoon liittyvästä ratkaisusta tulee itsestäänselvyyden sijasta valintatilanne. Mennäkö rippikouluun, valitako kirkkohäät – yhä useammalle tällaiset kysymykset saavat vastauksen vasta pohdinnan jälkeen.

Merkillepantavaa onkin, että kirkolliset toimitukset eivät enää ole tärkein syy kuulua kirkkoon. Nyt tärkeimmiksi ovat nousseet kirkon auttamistehtävät.

Nelivuotiskertomuksen johtopäätös on, että kansankirkko on tullut uuteen tilanteeseen. Sen aiempaa roolia ja asemaa ei enää voi pitää itsestäänselvyytenä sen enempää yhteiskunnassa kuin kirkon jäsenten keskuudessakaan.

Kirkon on syytä varautua siihen, että sen jäsenmäärä saattaa pienentyä lyhyessäkin ajassa nopeasti, kuuluu toinen johtopäätös.

Mitään ihmetemppuja suuntauksen kääntämiseksi tai edes hidastamiseksi kirkolla ei tietenkään ole. Nelivuotiskertomus viittaa yleisellä tasolla yhteisöllisyyden merkitykseen, uudenlaisiin toimintatapoihin tai evankeliumin välittämiseen ”tuoreesti”.

Jotkut seurakunnat ovat onnistuneet houkuttelemaan väkeä kekseliäällä ”tuotekehittelyllä”. Nämä ovat kuitenkin lähinnä poikkeuksia säännöstä.

Seuraava nelivuotiskatsaus tuskin on kirkon kannalta yhtään tätä lohdullisempi.