Pääkirjoitukset

Koivisto sittenkin vanhan liiton mies

Kun Suomi pyristeli irti presidentti Urho Kekkosen neljännesvuosisadan kestäneen kauden tavoista, kohdistuivat vahvat uudistustoiveet hänen seuraajaansa Mauno Koivistoon.

Koivisto oli itse vaikuttamassa muun muassa siihen, että rajoittamattomat presidenttikaudet rajoitettiin kahteen kuuden vuoden vaalikauteen.

Muutoinkin Koivisto oli vahvan parlamentarismin kannattaja.

Koiviston valtakausista (1982–1994) alkanut parlamentarismin vahvistaminen on jatkunut. Viime uudistus tehtiin Tarja Halosen valtakauden lopulla, jolloin lakiesitysten antaminen siirtyi valtioneuvostolle ja kahden lautasen järjestelmästä EU:n huippukokouksissa päätettiin luopua. Pääministeri edustaa Suomea.

Ulkopolitiikassa viimeisen sanan sanoo eduskunta, jos presidentti ja valtioneuvosto eivät pääse yhteisymmärrykseen.

Mauno Koivistolle uudistukset eivät sovi. Seppo Lindblomin kirjassa Huojuva tasavalta hän toteaa, että uutinen muutoksista oli hänelle sokeeraava. Koivisto havahtui presidentin vallan riisumiseen, kun Halonen kertoi hänelle, ettei presidentti kykene enää vauhdittamaan hallituksen syntyä. Kyseessä olivat kevään 2011 eduskuntavaalien aiheuttamat hallituksen kokoamisvaikeudet.

Ajatuksillaan Koivisto osoittautuu sittenkin vanhan liiton mieheksi. Parlamentarismiin istuu huonosti se, että presidentti osallistuu hallitusongelmien ratkaisemiseen. Ne tehtävät kuuluvat eduskunnalle, joka toteuttaa kansan poliittista tahtoa.

Nykytilanteeseen sopisi vallan hyvin se, että presidentin valitsisi eduskunta suoran kansanvaalin sijaan, ja kaudet olisivat samat kuin eduskunnalla, eli neljä vuotta.

Perustuslaissa kun on kerran vahvistettu se, että presidentin toimetkin ovat alisteisia eduskunnalle.

Periaatteessa tällaiselle ratkaisulle löytyy kannatusta, mutta ei juuri käytännössä. Presidentin vaali on puhdas henkilövaali, ja se innostaa kansalaiset uurnille enemmän kuin kunnallis- tai eduskuntavaalit.

Äänestysinnostus ja kansalaisten kaipuu vahvan johtajan perään ovat niitä keskeisiä syitä, jotka vaikuttavat siihen, että suorasta kansanvaalista halutaan pitää kiinni.

Vaikka valtaoikeudet on karsittu, presidentti kykenee kansalta suoraan saadun valtakirjan nojalla vaikuttamaan arvovallallaan. Näin ainakin helposti koetaan. Hän on kansan, eikä eduskunnan presidentti.

Koiviston kommenteissa kaikuu menneen ajan kumu, kun hän puhuu presidentin puheoikeuksien rajoittamisesta kansainvälisissä tapaamisissa ja siitä, miten presidentin pitäisi nimittää ulkoministeri.

Presidentti puhuu virallisissa tapaamisissa valtioneuvostossa yhteisesti sovitun ja eduskunnalle alisteisen linjan mukaisesti. Tämä kuuluu parlamentarismiin.

Aikaan ei myöskään sovi, että presidentille tarjoutuisi mahdollisuus pönkittää omaa ulkopoliittista valtaansa ”oman” ulkoministerin avittamana.