Pääkirjoitukset

Kuka sammutti valot?

 

Eilisehtoona oli pilkkosen pimeää, kun ehdin vakituiseen kortteeriini. Pilkkosen pimeää oli myös aamulla, kun lähdin kirjoitussouvin ääreen. Kaksi on pimeää vastakkain, välissä arkiset askareet työpaikalla. Kotioloissa ei näe ilman sähkötuikkua muuta kuin korkeintaan painajaisia aamuyön tunteina. Eikä niitäkään, jos ei nukuta.
 
Kukahan kehveli nakkasi suomalaisen leveyspiirille, jossa valoa tarjotaan ylenpalttisesti muutamien hupenevien viikkojen ajan, vastapainoksi asuta nuhjataan kuin pimennysverhojen takana suurin osa vuodesta.
 
Elinvoimansa säilyttääkseen napapiirin tuntumassa on napsittava ilmeisesti pilleri poikineen jaksaakseen avata edes silmänsä ympäröivälle pimeydelle.
 
Ai niin, eihän niissä nykypäivän vitamiinitabuissa ole edes vitamiineja. Vai mitenkäs se tutkimus menikään?  Taisi D-tabletti saada sittenkin synninpäästön. Paitsi urheilussa.
 
On tämä rankka maa siinäkin katsannossa, että koulujen ulkoliikunnalle ja rakennushommille on omat pakkasrajansa. Nykylasten harmi on tietenkin se, ettei ole edes pakkasta. Lapsiparat joutuvat liikkumaan lämpöisessä sateessa, rakentajat bygaamaan omilla mestoillaan. Toista se oli ennen, pakkastakin vähintään neljäkymmentä.
 
Tätä taustaa vasten tuntui hieman kummalliselta, kun pääsi tutustumaan mieheen, joka sanoo rakastavansa pimeyttä, pakkasta ja luntakin. Koko tähänastisen elämänsä Välimeren auringossa tai päiväntasaajan tuntumassa asunut kaveri epäili, että ihminen kaipaa sinne mistä on omassa arjessa eniten puute. Suomalainen aurinkorannoille, hän pohjoisen synkkyyteen.
 
Pimeydellä kun on vielä sellainen vaikutus, että ihmiset pysyvät illat kotioviensa takana. Kukapa nyt lähtisi hämärille kaduille hortoilemaan.
 
Torkutaan pesissämme, ei ihan karhumaista talviunta, mutta sellaista hiipivää horrosta.
Jo reilun kuukauden kuluttua päivä pitenee. 
 
Valoa, olkaa hyvä!
 

Päivän lehti

8.4.2020