Pääkirjoitukset

Lähiökeskuksia tarvitaan

 

Hämeenlinnan itäinen ja läntinen lähiökeskus ovat toimineet yli kymmenen vuotta alueidensa asukkaiden matalan kynnyksen kohtaamispaikkoina. Matala kynnys tarkoittaa tietysti sitä, että ihmisten ei tarvitse – kompastella kynnyksellä eli ujostella oven avaamista, vaan lähiökeskuksiin ovat tervetulleita kaikki ikään, sosiaaliseen asemaan tai muuhun taustaan katsomatta.
 
Lähiökeskukseen voi piipahtaa käyttämään esimerkiksi tietokonetta, mutta huomattava osa kävijöistä osallistuu jonkin yhdistyksen tai muun vastaavan järjestämään toimintaan. Tapahtumia on riittänyt joulujuhlista esimerkiksi ”epätäydellisten perheiden kerhoon”. On kullan arvoista, että kohtaamispaikkoja – eikä vain lähiöbaareja – on siellä, missä ihmisetkin ovat.
 
Kaupunki tukee lähiökeskuksia – suoraan ja epäsuorasti. Se on ehdottoman tarpeellista kuten myös se, että kaupunki turvaa Läntisen lähiökeskuksen toiminnan Jukolassa senkin jälkeen, kun kiinteistö myydään uudelle omistajalle ulosottoviraston nettihuutokaupassa (HäSa 7.8).
Lähiökeskukset aloittivat projektiluontoisina, mutta ovat tehneet itsensä tarpeellisiksi. Toiminnan on ollut melkeinpä pakko jatkua ja vakiintua. Ylivoimainen valtaosa lähiökeskuksissa tehtävästä työstä perustuu vapaaehtoisuuteen. 
 
Kukaan tuskin edes tietää virallisten ja epävirallisten yhdistysten ja harrastuspiirien yhteismäärää, eikä myöskään osaa arvioida, mikä osuus niin sanotulla kolmannella sektorilla on ihmisten hyvinvoinnin ja elämänlaadun tuottamisessa. Vain se on varmaa, että yhteiskunta ei tulisi enää toimeen ilman sitä. Tulee aina halvimmaksi, että ihmiset tekevät jotakin itse hyväkseen, eivätkä vain odota, että yhteiskunta auttaa.
 
Yhdistysten tilojen tarve on tullut ilmi myös keskustassa, jonne ollaan puuhaamassa järjestöjen yhteistä kumppanuustaloa. Sitäkään tarpeellista hanketta ei saa haudata.