Pääkirjoitukset

Maksuton joukkoliikenne päiväuni

Tallinnan siirtyminen ilmaiseen joukkoliikenteeseen käynnisti keskustelun samasta aiheesta Suomessa. Pohjaa puheille toi MTV3:n kysely, jonka tuloksen mukaan puolet kansasta liputtaa suurimpien kaupunkien ilmaiselle liikenteelle.

Tallinnan mallissa arveluttaa sen synty. Asiasta järjestettiin kansanäänestys, jossa äänestysprosentti jäi pariinkymmeneen. Äänestäneistä 75 prosenttia tuki ilmaista joukkoliikennettä. Äänestyksessä on vahva kytkös ensi vuoden kuntavaaleihin.

Mitä Tallinnassa tapahtuu, sen näyttää aika. Suunnitelmien mukaan maksut poistuvat ensi vuoden alussa, ei olisi kuitenkaan ihme, jos aikataulu romuttuisi.

Äänestys oli laillinen, kantaa ottaneiden katse oli kuitenkin vain matkalipuissa. Tallinnan talous on sangen kurjassa jamassa ja on perusteltua kysyä, onko ilmaisessa liikenteessä mieltä.

Liikkuminen halpenee, vastaavasti esimerkiksi terveydenhuollon epäkohtien korjaaminen ei voi missä mielessä helpottua.

Suomessa ilmaisesta joukkoliikenteestä on toki tilaa aina keskustella, aika on täysin väärä idean toteuttamiseksi kaikissa kaupungeissa Helsinkiä myöten.

Kuntatalous on vaikeuksissa. Hallitus antaa kunnille jatkuvasti lisää tehtäviä ja vähentää silti kuntien tukea. Kuntien oma taito ja voima nostaa tuottavuutta on kaukana toivotusta ja näin paine kuntaverotuksen kiristämiseksi nousee.

Käsite ilmaisuudesta tulisi selvyyden vuoksi hylätä. Joukkoliikenne ei voi olla ilmaista, vaikka kaupunkibussin kyytiin nouseva ei joutuisi ostamaan matkalippua. Kysymys on vain tästä: kuka maksaa?

Kuluttaja maksaa -periaate sopii erinomaisen hyvin myös joukkoliikenteeseen. Kysymys on vieläpä siitä, että yhteiskunta – valtio ja kunnat – tukee joukkoliikennettä, joten täyttä hintaa lipusta ei peritä.

Miksi niiden, jotka eivät joukkoliikennettä käytä, pitäisi rahoittaa lisää muiden matkustamista? Ilmaisuutta on hankala puolustaa oikeudenmukaisuudella.

Ilmaisuuden puolustamisen takana on ehkä ajatus siitä, että on hienoa, kun kenenkään eikä varsinkaan vähävaraisten ja suorastaan köyhien tarvitsisi maksaa euroakaan matkoista.

Sosiaalipolitiikan välineeksi ei ilmaisesta joukkoliikenteestä voi olla, koska valtaosalla matkustajista on varaa ostaa matkalippu. Ja kun näin on, maksukykyiset ovat saalistamassa itselleen uutta etua maksuttomasta matkustamisesta.

Ajatus suurien kaupunkien ilmaisesta joukkoliikenteestä antaa kuvan, että liikkuminen on erityinen ongelma kaupunkilaisille. Näin ei voi olla, koska pienessä tilassa asuu paljon ihmisiä, jotka käyttävät joukkoliikennettä.

Koossahan on paljon maksajia!

Harvaan asutulla seudulla liikkuminen voi olla totinen ongelma. Kun väkeä on vähän, linja-autot eivät kulje ja ainoan tavan liikkua tarjoaa oma auto. Tässä leikissä ilmaisuus ei ole edes päiväuni.