Pääkirjoitukset

Mattssonista mallia

Suomessa on järjestetty lyhyen ajan sisällä paritkin isot veteraaniyleisurheilun MM-kisat. Ei ole kysymys siitä, että vanhukset yrittävät juosta, heittää ja hypätä vielä silloinkin, kun eivät enää jaksa, vaan paljon laajemmasta asiasta. Veteraanit antavat runsaasti hyvää esimerkkiä nuoremmilleen.

On hätkähdyttävää, että 90-vuotiaiden sarjassa käydään vielä kovaa kilpaa paremmuudesta. Urheilu-ura on saattanut alkaa Berliinin olympiakisoista ja jatkua näihin päiviin asti. Se kertoo kuitenkin lähinnä elämän voimasta, siitä, että liikunnan terveysvaikutuksista ei tiedetä vielä kaikkea. Jotakin ennestään tutkimatonta saattaa olla kilpailemisessakin. Ei sekään pelkästään pahasta ole.

Ikävuosistaan välittämättä liikuntaa harrastavat ovat oivallisia esikuvia: kuntoa kannattaa pitää yllä aina. Todennäköisesti tulevina vuosina 100-vuotiaiden liikunta ei ole tavatonta. Nykyinen viisikymppinen voi ottaa tavoitteekseen, että käy lenkillä vielä elettyään elämäänsä toisen mokoman lisää.

Pelkkä hyvä yrityskin saattaa todella riittää ja viedä hämmästyttävän pitkälle. Tulokset, sentit ja sekunnit sekä mitalit tulevat siinä sivussa tai sitten jäävät tulematta. Siitäkin voivat nuoremmat ottaa mallia samoin kuin kuten veteraaniurheilun kansainvälisyydestä. Ei sekään ole mikään nykypolven keksintö. On muuten hyvä huomata, että myös aitoa amatööriurheilua on vielä olemassa. Veteraaniurheilijat maksavat kisamatkansa itse.

Unto Mattsson, 82, sanoo, ettei kilpailu ole tärkeintä, vaan liikunta. Kilpailu-uransa päättänyt lukuisten kultamitaleiden veteraaniurheilija tietää mistä puhuu. Mitaleitaan hän ei ole edes laskenut (ks. sivu 18). Yksi Mattssonin teeseistä on sellainen, että lääkäreitäkään ei tarvitse aina sokeasti uskoa, eikä etenkään jäädä vaivojen vangiksi. Hämmästyttävän paljon on omasta itsestä ja tahdonvoimasta kiinni.