Pääkirjoitukset

Olympialaiset Suomelle pettymys

Suomi lähti urheilijoineen Lontoon olympialaisiin jalat maassa. Kisoista odotettiin muutamaa mitalia ja tukkua pistesijoja, joiden merkitys on urheilussa menestystä himoitsevan kansan silmissä pieni. Urheilussa peli on kovaa: vain mitalit painavat.

Suomalaisurheilijat saivat Lontoon olympialaisissa kolme mitalia, yhden hopean ja kaksi pronssia. Kaksi mitaleista tuli purjehduksesta, joka ei ole lajien arvoasteikossa korkealla – asian sanominen ääneen ei vähennä hopean ja pronssin arvoa.

Tavoite on saavutettu ja kaikki on hyvin? Ei, nämä olympialaiset jäävät historiaan pettymyksenä. Näin myös siksi, että aivan liian monen urheilijan tulostaso notkahti juuri silloin, kun urheilijan olisi pitänyt pystyä parhaimpaansa.

Huono sivumaku jäi jopa Antti Ruuskasen pronssista. Keihäänheiton voitti kovissa kilpailussa karaistumaton juniori – ja kaiken lisäksi sangen vaatimattomalla tuloksella. Tasoon nähden Suomella oli sauma kolmoisvoittoon keihäässä.

Alavireisiä esityksiä oli niin runsaasti, että on aiheellista vakavasti pohtia suomalaisurheilijoiden henkisen valmennuksen tilaa.

Häviön jälkeisissä selityksissä urheilijoiden suu puhuu ehkä ilman sanojen suurta merkitystä. Lontoossa useat urheilijat tilittivät urheilusuoritustaan kuin pääasia ei olisi ollut mahdollisimman hyvä menestys vaan osallistuminen värikkäisiin ja suurin kisoihin.

Jos urheilija haluaa voittaa, tappion pitäisi koetella ja tappion maailman arvostetuimmissa kisoissa erityisen paljon.

Erityisen kummallista keskustelua – sitä piti yllä myös media – käytiin olosuhteista. Suomalaisista vinkkelistä kisojen päänäyttämöllä, Lontoon olympiastadionilla, olosuhteet olivat lähes pilkun tarkasti samat kaikille urheilijoille.

Suomen heikolle menetykselle olympialaisissa on haettu selityksiä jo vuosikymmenet muun muassa maan pienestä koosta. On toki aivan selvää, että Kiinan, Yhdysvaltojen ja Venäjän kaltaiset maat pärjäävät urheilussa, koska niillä on valtava väestöpohja.

Mitalitilastossa paljon Suomea edellä on kuitenkin sellaisia maita kuten Norja, Ruotsi, Irlanti ja jopa Liettua.

Viime kädessä kysymys on siitä, tyydymmekö siihen, että Suomi on myös tulevien olympialaisten mitalitilastossa noin sijalla kuusikymmentä.

Nykyiseen tilanteeseen ei ole tyytyväinen kukaan. Huippu-urheiluun panostaminen käy oikein hyvin kansalliseksi tavoitteeksi.

Helppoa tietä kohti maailman huippua ei ole. On vieläpä niin, että äärimmäisen ankara kilpailu kiristyy edelleen, mikä tietää vain lisää työtä suomalaiselle urheilulle.

Onnettomien selitysten ja jälkipyykin tilalle kaivataan tekoja, joilla urheilun taso nousee. Suomessa on riittävästi tietoa ja taitoa – vai kuvittelemmeko sittenkin liikaa urheiluosaamisestamme?

Huippu-urheilu on työtä. Kovaa pystyy harjoittelemaan vain urheilija, jolla siihen on rahan puolesta varaa.