Pääkirjoitukset

Palkkaratkaisussa paljon pelissä

Hallitus ja työmarkkinajohtajat tietävät, että Suomeen pitäisi saada pitkäaikainen talouden vakautta ja työllisyyttä tukeva palkkaratkaisu.

Sopu on kuitenkin äärettömän kaukana ja takaraja lähellä. Runsaan viikon kuluttua työmarkkinaosapuolten pitäisi esittää hallitukselle yhteinen näkemys palkkaratkaisusta.

Toivon kipinän antaa historia. Osapuolet ovat saattaneet neuvotella jopa kuukausia saamatta mitään konkreettista aikaan. Kun viimeinen mahdollinen takaraja lähestyy, hierotaan sopua yötä päivää ja kaukana olleet näkemykset saadaan pikavauhdilla lähestymään toisiaan niin, että sopu löytyy.

Paljon tässä kuviossa on myös kyse teatterista. Jäsenistölle halutaan esittää kovaa neuvottelijaa ja hakea asetelmia viimeistä rutistusta varten.

Toivon mukaan nytkin on menossa sama näytelmä. Tosin sitä on vaikea uskoa aikaisempien puheenvuorojen pohjalta. Elinkeinoelämän keskusliitto EK on koventanut koko ajan linjaansa ja työntekijäpuoli pyrkii vastaamaan samalla mitalla.

Nokittelu ja toistensa ohi puhuminen on työmarkkinoilla ollut arkipäivää.

Jokaisen palkkaratkaisun alla korostetaan, että juuri tämä ratkaisu on Suomen talouden kannalta äärimmäisen tärkeä.

Nyt tällaista sanomista tukevat talouden faktat. Suomen kauppatase on kääntynyt vahvasti alijäämäiseksi, teollisuuden tilauskannat hiipuvat ja valtio velkaantuu. Kierteen katkaisemiseen tarvitaan kipeästi palkkaratkaisua, joka tukisi kilpailukykyä ja työllisyyttä sekä pitäisi inflaation kurissa.

EK on esittänyt, että se voi tulla tupo-pöytään vain jos sovitaan nollalinjasta kahden vuoden ajalta. Työntekijäpuoli ei pidä nollalinjaa mahdollisena: neuvottelut eivät siltä pohjalta ala.

Hallitus on aina ennen ollut sateentekijän roolissa eli se on ostanut lopulta sovun veronalennuksilla.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) ilmoitti työmarkkinaosapuolille, että hallituksen pelivara on lähes olematon. Veronalennuksilla ei työmarkkinasopua voi ostaa, vaan työmarkkinaosapuolet ovat ratkaisevassa asemassa.

Realismia on se, että työnantajapuoli voi saada yhteisöveroon parin prosenttiyksikön alennuksen eli mentäisiin Ruotsin tasolle. Palkansaajille ei voi sanoa muuta kuin, että kaavaillut korotukset tuloveroon lievenevät tai niitä ei tule.

Työmarkkinahistoria 1990-luvun loppupuolelta kertoo selkeää kieltä: nimelliskorotukset ovat keskitetyissä ratkaisuissa jääneet selvästi alemmaksi kuin liittokohtaisissa ratkaisuissa. Myös ostovoima on kehittynyt hyvin veronalennusten ja inflaation mataluuden ansiosta.

Työllisyyden kannalta keskitetyt ratkaisut ovat myös täyttäneet tavoitteensa.

Palkkaratkaisuun sisältyy myös poliittista dramatiikkaa. Kokoomuksen ja demarien suosio laskee. Palkkasovun löytäminen voi hillitä laskua tai jopa kääntää kurssin.