Pääkirjoitukset

Puhetta leivästä

 

Siitä puhe mistä puute. Puhetta syntyy, vaikka ei olisi vielä puutettakaan. Esimerkiksi ruoasta, jokapäiväisestä leivästä. Suomessa ei ole särpimestä pulaa, sitä on heittää tonnikaupalla roskikseen joka ikinen päivä. Hyi meitä!
 
Ei tarvitse mennä kuin neljä tai kolme sukupolvea kohti historian alkulähdettä, niin näilläkin tantereilla ihmisiä kuoli nälkään. Useamman perättäisen katovuoden seurauksena 1800-luvun lopulla haudattiin arviolta 140 000 suomalaista – nälkäkuoleman vuoksi. Vielä 1900-luvun alkutaipaleella leipäjauhoihin pistettiin osa petäjäistä. 
 
Kaikkien päivittelemän sateisen kesän jälkeen Suomessakin lupaillaan katovuotta. Mutta ei kuitenkaan vilua ja nälkää. Kun kevään ja syksyn välissä oli vain kelvollinen kärrykeli, niin ainoat satoisat saalit löytynevät metsistä. Mustikkaa ja sieniä on ainakin runsaasti.
 
Kun oikulliset säät eivät ole koskettaneet pelkästään pohjoisen katajaista kansaa, vaan ympäri pyöreän pallomme on eletty joko tulvien keskellä tai kuivuutta kurjistellen, niin ruokapula on ihan konkreettinen miljoonille ja taas miljoonille ihmisille. 
 
On oman virtensä ansaitseva tämä Suomenkin systeemi, sillä samaan aikaan kun toiset hakevat helpotusta arkielämiseensä avustusjärjestöjen ilmaisjakeluista, toiset kantavat ranteet venyen jämäpalojaan tunkiolle. 
 
Edellisen kerran koko maailman laajuisesta ruokapulasta kärsittiin puolikymmentä vuotta sitten. Me suomalaiset möhömahat saimme silloinkin kasvattaa maharellukkaamme. Vyötä ei nälän vuoksi tarvinnut monenkaan kiristää.
 
Suurin itku ja hammasten kiritys syntyy siitä, kun hinnat nousevat monen kipurajan ylitse koko maapallon katovuonna.
 
Samaan aikaan viljaa jalostetaan energiaksi. Jenkkilässä liki puolet maissisadosta menee polttoaineiksi, samaan pyritään ympäri teollistuneen maailman. Yltäkylläinen väestönosa rauhoittelee mielenrauhaansa ajamalla tällä tavoin tuotetuilla menovesillä. Polttomoottoreissa palanut vilja ei ainakaan kasvata nälästä kärsivien ruoka-annosta.