Pääkirjoitukset

Sailas osui taas maaliin

Valtiosihteeri Raimo Sailas tunnetaan terävänä talousviisaana – ja myös monessa tapauksessa toisinajattelijana. Hänen tapansa ei ole kaunistella eikä jakaa kansalaiskeskustelun pohjaksi tyhjän päälle rakennettuja haaveita.

Sailaksen puheenvuoroissa tosiasiat – kylmät faktat, jos näin halutaan sanoa – ovat kunniapaikalla.

Tuoreessa Kanavassa Sailas ottaa kantaa Suomen terveyspolitiikkaan. Saattaa olla, että hän innostui aihepiiristä sairastuttuaan vakavasti. Elämällä on tapana jakaa kovaa oppia koettelemusten kautta.

Sailas on tutkinut OECD:n maamme terveydenhuollon tilasta jo helmikuussa julkaistua raporttia, joka sai kiinnostavasta sisällöstään huolimatta yllättävän vaisun vastaanoton.

OECD:n yleisarvio on Suomelle ”kohtuullisen positiivinen”, summaa Sailas ja muistuttaa samalla raportin esiin nostamasta synkästä tosiasiasta. Terveyserot ovat Suomessa suuret ja niitä hän pitää häpeätahrana.

Asia ei suinkaan ole uusi, sillä eroja on yritetty kaventaa jo vuosikymmenet, mutta tilanne on vain synkistynyt.

Vuonna 2007 ylimpään tuloryhmään kuuluneen 35-vuotiaan miehen elinajan ennuste oli 12,5 vuotta enemmän kuin alimman tuloluokan. Naisillakin ero on vastaavassa mittauksessa 6,8 vuotta, korostaa Sailas.

Raha ei ehkä tuo onnea, tilastoissa se takaa ainakin pitkän elämän.

Seuraavaksi valtiosihteeri ei ryhdy Suomessa niin tuttuun tapaan voivottelemaan ja hakemaan kipeään ongelmaan helppoja ratkaisuja.

– Syitä suuriin ja kasvaviin terveyseroihin pohdittaessa joudutaan syviin vesiin, hän myöntää kiertelemättä.

Suomalaisen lyhyen elämän takana ovat tutut tekijät: sydän- ja verisuonisairaudet, alkoholin aiheuttamat sairaudet, onnettomuudet, itsemurhat.

Sailas vaatii ”vahvoja poliittisia päätöksiä, jotka ovat viipyneet aivan liian pitkään”. Hänen pääsanomansa paljastuu vasta presidentti Martti Ahtisaaren esittämässä kysymyksessä, mikä on yksilön rooli ja vastuu.

Kaksikon mielestä Suomessa olisi jo aika myöntää, että pelkästään yhteiskunnan voimin ei voi taata yksilöille hyvinvointia, ei myöskään tervettä ja pitkää elämää.

Kansalaisten terveyden turvaamiseen tarvitaan myös yksilöä, hänen tahtoaan.

Suomessa elää edelleen perinne, jonka mukaan yksilön vastuun korostaminen on paitsi syyllistämistä myös uusliberalistista haihattelua.

Kysymys ei voi olla joko tai asetelmasta. Yhteiskunnan tulee tukea tervettä elämää ja tätä kautta korkeaa elämänlaatua, ilman yksilön vastuuta tukea valuu kuitenkin hukkaan.

Lääkäreiden apu ja pillereiden teho ovat hyvin rajallisia varsinkin silloin, kun ihmisen terveys on jo ehtinyt pahasti rapautua.

Aivan liian surullista lopputulosta voi laskea OECD:n tilastoilla ja terveydenhuollon hurjaa vauhtia paisuvilla kuluilla. Kaiken keskiössä on silti sairas, jolla monessa tapauksessa olisi mahdollista olla terve.