Pääkirjoitukset

Sanomisen rajat poliisin puntaroitavana

On pelkästään hyvä, että poliitikot joutuvat harkitsemaan puheitaan aikaisempaa tarkemmin. Se ei saa kuitenkaan johtaa mielipideilmaisun rajoittamiseen.
Riihimäkeläisen kansanedustajan Päivi Räsäsen (kd.) seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskenut kannanotto on poliisin tutkittavana. Hän on itse katsonut, ettei ole syyllistynyt rikokseen. Kuva: Pekka Rautiainen
Riihimäkeläisen kansanedustajan Päivi Räsäsen (kd.) seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskenut kannanotto on poliisin tutkittavana. Hän on itse katsonut, ettei ole syyllistynyt rikokseen. Kuva: Pekka Rautiainen

Helsingin poliisilaitoksella on tutkittavanaan yhtä aikaa peräti kolme merkittävään poliitikkoon kohdistuvaa samankaltaista rikosepäilyä.

Poliisi epäilee kansanedustajia Päivi Räsästä (kd.), Hussein al-Taeeta (sd.) ja Juha Mäenpäätä (ps.) kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kaikkia eri perustein ja eri tilanteisiin liittyen.

Tapausten samanaikaisuus kertoo ajan hengestä ja sosiaalisen median aikana koventuneesta keskusteluilmapiiristä.

Aikaisemmin vastaavasta rikoksesta on Korkeimmassa oikeudessa tuomittu mm. perussuomalaisten puheenjohtajaksi nyttemmin valittu Jussi Halla-aho vuonna 2012.

Räsäsen, al-Taeen ja Mäenpään tapaukset poikkeavat merkittävällä tavalla toisistaan. Niillä on kaikilla omat taustansa. Toistaiseksi vain Mäenpään eduskunnassa pitämä “vieraslajipuhe” on johtamassa syyteharkintaan.

Poliitikot joutuvat myös henkilöinä tilille paljon aikaisempaa rajummin.

Kun vastakkaisessa leirissä nähdään tavanomaiset keskustelukeinot riittämättömiksi, tehdään rikosilmoitus tai tutkintapyyntö. Poliitikko joutuu julkisuudessa epäillyksi, mikä saattaa olla jo tavoite sinänsä.

Rikosilmoituksia ei luonnollisestikaan pidä tehtailla pelkästään sillä motiivilla, että poliitikon sanomiset eivät miellytä tai oma kanta poikkeaa niistä.

Juridiikkaa ei pidä käyttää politiikan jatkeena.

Jopa farssin piirteitä on tällä kertaa siinä, että ilmiantoja on tehty myös kansanedustajien sanomisia tutkivan rikoskomisarion vihertävästä poliittisesta taustasta. Aivan kuin olisi mitenkään uskottavaa, että politiikka vaikuttaisi Suomessa poliisin rikostutkintaan.

On kaiken aikaa tarpeellisempaa kysyä: mitä on soveliasta sanoa julkisesti ja mitä ei. On perin surullista, jos sen harkitseminen jää poliisin ja syyttäjälaitoksen sekä lopulta tuomioistuinten päätettäväksi.

Vastuu kannanottojen soveliaisuudesta – ja luonnollisesti laillisuudesta – on aina kulloisellakin keskustelijalla.

Kansainvälisessä vertailussa suomalainen poliittinen keskustelu on edelleen erittäin asiallista ja saa luvan sellaisena pysyäkin.