Pääkirjoitukset

Some ei anna kirkolle armoa

Evankelisluterilainen kirkko ja Suomen hallitus ovat samanlaisessa liemessä. Jos kumartaa toiseen suuntaan, pyllistää toiseen ja päinvastoin.

Hallitus ei saa mitään aikaan, koska siihen kuuluvilla puolueilla ei ole yhteistä arvopohjaa, eikä poliittista johtajuutta löydy.

Kirkolla on sama pulma. Sen jäsenistöön kuuluu hyvin erilailla ajattelevia ihmisiä Raamattua kirjaimellisesti noudattavista fundamentalisteista kaiken suvaitseviin taivaanrannan maalareihin.

Äärilaidat sinänsä eivät ehkä ole kirkon suurin ongelma, vaan se porukka, joka kuuluu kirkkoon vanhasta muistista, mutta jolle kirkon jäsenyydellä tai sanomalla ei ole merkitystä.

Esimerkiksi viimeisimmän Räsäs-kohun aikana syntyi käsitys, että osa luterilaisen kirkon jäsenistä suorastaan odottaa tekosyytä erota.

Kristillisdemokraattien puheenjohtajan ja sisäministerin Päivi Räsäsen puheet ovat toistuvasti kavahduttaneet laajoja joukkoja niin kirkossa kuin sen ulkopuolellakin. Mutta Räsänen tunnetaan ja pitäisi myös tietää, ettei hän edusta kirkkoa, ainoastaan yhtä sen pienistä fundamentalistisiivekkeistä.

Silti hän onnistuu toistuvasti karkottamaan tuhansia kirkon jäseniä. Tuntuu, että monet oikein odottavat Räsäsen lausuntoja päästäkseen repostelemaan niitä sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa.

Viimeisimmän kohun yhteydessä kirkosta eronneilta ei silti ole kuultu analyysiä siitä, mikseivät he jää kirkkoon ja yritä vaikuttaa siihen sisältäpäin. Tai miksi he eroavat vasta nyt, vaikka vastaavia lausuntoja on saatu Räsäseltä ja hänen hengenheimolaisiltaan tämän tästä.

Kyse on osittain muoti-ilmiöstä. On kiva päivittää Facebookiin eronneensa Räsäsen vuoksi.

Kirkon on silti vaarallista väheksyä ilmiötä. Päinvastoin, sen pitää mennä itseensä ja pohtia, miten palvella paremmin niitä jäseniään, jotka eivät käytä kirkon palveluita muuta kuin elämän taitekohdissa.

Avoimempaa keskustelua pitäisi käydä myös siitä, mahtuuko yhden kirkon sisälle niin erilaisia näkemyksiä kuin siellä tällä hetkellä on.

Olisiko syytä vihdoin osoittaa ovea esimerkiksi naispappeuden vastustajille? Hehän ovat jo toinen jalka ovesta ulkona. Tiukan linjan edustajien Luther-säätiö on vihkinyt itselleen parikin piispaa, joita evankelisluterilainen kirkko ei tunnusta. Silti säätiön edustajat jatkavat kirkon jäseninä.

Naispappeus ja sen hyväksyminen on yksi kysymys. Kuten tiedetään, kirkolle tuottavat ongelmia myös avoin keskustelu sukupuolisista vähemmistöistä, abortista ja esimerkiksi eutanasiasta. Kaikki nämä Räsänen tuomitsi kohupuheessaan.

Olisi reilua seurakuntalaisten hiljaista enemmistöä kohtaan, että kirkko ilmaisisi selvästi kantansa näihin kysymyksiin.

Jos kanta on maltillinen, se saattaa aiheuttaa eroja molemmissa ääripäissä. Tavallinen tallaaja kuitenkin tietäisi, millaiseen yhteisöön kuuluu.