Pääkirjoitukset

Stora Enso saneeraa taas

Suomalaisen metsäteollisuuden saneeraukselle ei vieläkään näy loppua. Tiistaina Stora Enso ilmoitti vähentävänsä 2 500 työntekijää, joista 650 työskentelee Suomessa.

Yhtiö valittelee heikkoa kannattavuuttaan, jota ei monista saneerauksista, kokonaisten tehtaiden sulkemisista ja lupauksista paremmasta huomisesta huolimatta ole saatu kuntoon.

Stora Enson nykyinen toimitusjohtaja Jouko Karvinen onkin niittänyt kyseenalaista mainetta metsäteollisuuden ykkössaneeraajana. Kovinta kieltä käytti tiistaina Ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne, joka peräsi jo yhteiskuntaa hätiin, kun ”yksittäinen teekkari” tuhoaa suuren osan suomalaisesta metsäteollisuudesta. Hän syytti toimitusjohtaja Karvista suoranaisesta sabotoinnista.

Huomattavat irtisanomiset kielivät paitsi heikosta kannattavuudesta, myös olemattomasta uskosta parempaan tulevaisuuteen. Stora Enson johdossa ei ilmeisesti enää uskota suomalaisen metsäteollisuuden uuteen nousuun. Jos visiot olisivat yhtään rohkaisevia, irtisanomiset korvattaisiin lomautuksilla ja tehtaiden seisokeilla, ei lopullisilla alasajoilla.

On totta, ettei perinteisen paperin kysyntä keskeisillä vientimarkkinoilla enää kasva. Sanomalehdet siirtyvät verkkoon ja paperit vähenevät, eivät tosin lopullisesti katoa toimistoista. Euroalueen talouskriisistäkin metsäteollisuus saa kantaa oman osansa.

Samaan aikaan, kun kotimaan tuotantoa ajetaan alas ja työntekijöitä irtisanotaan, Stora Enso valmistautuu syksyllä käynnistämään uuden sellutahtaan Etelä-Amerikassa Uruguayssa. Kysymyksessä on maan historian suurin yksittäinen teollisuusinvestointi, joka valmistuttuaan tuottaa 1,3 miljoonaa tonnia sellua vuodessa. Nopeakasvuista eucalyptusta raaka-aineenaan käyttävän tehtaan tuotanto myydään Euroopan, Aasian ja Yhdysvaltain markkinoille.

Maailmanmarkkinoilla suomalainen sellu kohtaa huomattavasti kilpailukykyisemmän suomalaisyrityksen ulkomailla tuottaman sellun eikä ole epäselvää, kumpi kilvan voittaa.

Suomalainen vauraus on vuosikymmenet perustunut metsäteollisuuden vientiin, puheet vihreästä kullasta eivät ole olleet katteettomia. Sen vuoksi yhteiskunnan askelmerkit on asetettu tukemaan metsäalan hyvinvointia ja häiriötöntä toimintaa. Metsäteollisuuden tarpeisiin on rakennettu kattava liikenneinfrastruktuuri, koulutettu työvoimaa ja varmistettu puuraaka-aineen saatavuus tukemalla verovaroin yksityismetsätaloutta. Näin on varmistettu puuhuolto tehtaille ja siinä on myös onnistuttu.

Koska metsäteollisuuden maastapaolle ja alasajolle ei näy loppua, Suomessa alkaa olla arvokeskustelun aika siitä, kuinka pitkään valtiovallan on viisasta tukea kuihtuvaa teollisuuden alaa. Ovatko kaikki tie- ja satamahankkeet enää tarpeellisia?

Kannattaako metsiä enää hoitaa julkisin varoin, kun ne kasvavat 100 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, mutta teollisuuden tarve on enää 60 miljoonaa kuutiota?

Yhteiskunnan panoksen vaikuttavuus ei ole enää entisen veroista eikä siitä koidu kansantalouteen lisäarvoa vanhaan malliin.