Pääkirjoitukset

Suojelu pelasti joutsenen ja norpan

Saimaalta kuuluu hyviä uutisia. Lähes lumeton ja poikkeuksellisen leuto talvi uhkasi vakavasti saimaannorpan pesintää. Hylje tekee pesänsä rantakivikon kinokseen, joka suojaa pientä kuuttia siihen saakka, kunnes se pulahtaa Saimaan aaltoihin. Tänä vuonna lunta oli vähän ja norpan kotivedet avautuivat poikkeuksellisen varhain jo huhtikuussa

Kuutteja on kuitenkin elossa ainakin kuutisenkymmentä. Ne pelastuivat paljolti ihmisen avulla. Alkutalvesta norpille tehtiin lumesta tekopesiä, jotka nipin napin kestivät juuri ne kriittiset viikot, jotka kuutti tarvitsee varttuakseen avovesielämään.

Saimaannorppa on viitisenkymmentä vuotta ollut erityissuojelussa, sillä tätä hyljettä ei ole missään muualla maailmassa. Kanta on vahvistunut yli 300 yksilöön, joka varmistaa, ettei välitöntä uhkaa sukupuutosta tällä hetkellä ole olemassa.

Sympaattisen norpan pelastustyön ohella suomalaisilla on kerrottavanaan toinenkin menestystarina. 1950-luvun alussa maan pohjoisilla syrjäseuduilla pesi vain 15 laulujoutsenparia. Sotavuodet ja niitä seurannut pula-aika olivat rankkaa aikaa joutsenille, ne päätyivät nälkäisen kansan suihin.

Nyt laulujoutsenia arvioidaan pesivän Suomessa ainakin 10 000 paria, kansallislintua ei uhkaa mikään. Laulujoutsenkin on urbanisoitunut eikä ole enää vain kaukaisten selkosten asukas, vaan pesii jo monilla ihmisen asuttamilla rannoilla.

Sen pelastaminen vaati kuitenkin asennemuutoksen, jota luonnollisesti edesauttoi tiukka lainsäädäntö ja kovat rangaistukset, mutta myös elintason nousu. Yhdenkään suomalaisen ei enää tarvitse ampua joutsenta ravinnokseen.

Nämä kaksi elävää esimerkkiä osoittavat, ettei suojelutyö ole mennyt hukkaan. Ihmisen toimin voidaan vääjäämättömältä vaikuttava sukupuutto kääntää elinvoimaksi ainakin niissä tapauksissa, joissa ihminen itse on suurin uhka luonnonvaraiselle eläimelle, kasville tai niiden elinympäristölle.

Norpan ja laulujoutsenen pelastuminen sukupuutolta osoittaa jyrkkienkin suojelutoimien tarpeellisuuden. Ne ovat joissakin tapauksissa oikeita ja perusteltuja, mutta luonnonhoidossa on sijaa myös kantojen säätelylle ja kasvun rajoittamiselle.

Esimerkiksi EU:ssa ja Suomessa tiukasti suojeltu, pohjoisen tundralla luontaisesti pesivä valkoposkihanhi alkaa olla pääkaupunkiseudulla ja muuallakin rannikolla todellinen haittaeläin. Tuhannet parit asuvat ja pesivät Helsingin puistoissa, viheralueilla ja uimarannoilla. Kanta on kaksinkertainen verrattuna muun muassa metsähanheen, jonka metsästys on edelleen jossakin määrin sallittua.

Jos hanhia ja niiden metsästystä arvioidaan pelkästään lukumäärän perusteella, metsähanhi olisi syytä rauhoittaa ja valkoposkihanhi lisätä metsästettävien riistalintujen luetteloon.

Kovimmat paineet valkoposkihanhikannan rajoittamiseen tulevat kuitenkin muilta väestöryhmiltä kuin metsästäjiltä. Kaupunkien rannat ja puistot eivät ole perinteisiä metsästysalueita, vaan kaupunkilaisten vapaa-ajan viettopaikkoja.