Pääkirjoitukset

Suomi vaali Riossa amatöörimäisyyttä

Rion olympiatulen sammuttua menestysnälkäisen urheilukansan mieliala on ollut tummanpuhuva. Odotukset olivat kisojen alla varovaisen optimistiset, vaikka virallista mitalitavoitetta Suomen joukkueelle ei ollut asetettu. Tylynä palautteena oli kesäolympialaisten heikon saavutus: Suomelle yksi pronssi yllätyslajista, naisten nyrkkeilystä.

Suomen joukkueen syömähampaat olivat jo ennalta vähissä. Kun onni ei auttanut ampujia, painijoita, purjehtijoita eikä raihnaisia keihäänheittäjiä, pistesijatkin jäivät vain neljään.

Penkkiurheilija nauttii toki kaikista hienoista suorituksista, mutta suomalaisia hän haluaisi nähdä muuallakin kuin peräjoukoissa. Suomesta ei ole urheilun suurvallaksi, mutta maamme jäi kauaksi myös Tanskan ja Ruotsin tasosta, yli 10 mitalista. Epäonnistunut Norjakin nokitti Suomen selvästi.

Yhteiskunnan tuki kilpaurheilulle on merkittävä, joten vastineeksi sopii odottaa parempaa menestystä, vaikka urheilu ei maailman tärkein asia olekaan. Liialliset paineet ovat pahasta, mutta ei pelkkä kisaosallistuminen voi riittää tavoitteeksi.

Suomen olympiakomitean alaisen huippu-urheiluyksikön tulokset ovat näiltä alkuvuosilta vaatimattomat puheisiin verrattuna.

Peruslähtökohtana on, että parhaat urheilijat harjoittelevat parhaiden valmentajien kanssa parhaissa olosuhteissa, mutta viestit lajiliitoista kertovat enemmänkin intohimoisesta ja amatöörimäisestä valmentautumisesta.

Huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski on oikeassa siinä, että Suomen pitäisi saada aikaiseksi parikymmentä potentiaalista menestyjää panostaen valmentaja-urheilija -pareihin. Nykytaso on aivan liian kapea, sillä vain joka kolmas yltää kauden parhaaseensa pääkisassa.

Yhteistyötä lajiliittojen kesken on lisättävä ja katsottava menestyvistä verrokkimaista mallia. Kotikutoinen valmennusjärjestelmä ei ole laadun tae. Vaikka seuravalmentajat ovat kouluttautuneita, he joutuvat jakamaan aikaansa ja panostustaan työ- ja urheiluelämän välillä. Kaikki nuoret lahjakkuudet eivät saa ansaitsemaansa huomiota.

Jos tai kun valtiolla sekä sponsoreilla ei ole varaa tukirahoituksen kaksinkertaistamiseen, on mietinnän paikka, kannattaisiko rahoitusta Suomessa keskittää tiettyihin lajeihin. Siitä ei yksimielisyyttä vain hevin synny.