Pääkirjoitukset

Talvivaara viimeisellä portilla

Sotkamolaisen Talvivaaran kaivoksen kohtalo on lähiaikoina, ehkä jo tällä viikolla valinkauhassa. Yhtiö julkaisee osavuosikatsauksensa ja ellei siinä luvata uskottavaa käännöstä parempaan, kaivosyhtiö on vaakalaudalla, koska rahat ovat taas kerran lopussa.

Vaikka Talvivaara ei olekaan varsinainen valtionyhtiö, valtiolla on silti keskeinen rooli sen tulevaisuudesta päätettäessä. Valtion sijoitusyhtiö Solidium on kaivoksen suurin yksittäinen omistaja lähes 17 prosentin osuudella. Se on sijoittanut yhtiöön 150 miljoonaa euroa.

Talvivaaran vuotuinen tuotantotavoite on 50 000 tonnia nikkeliä. Sen ongelmien perimmäinen syy ei kuitenkaan ole nikkelin maailmanmarkkinahinnan vaihtelut, vaan tuotantoprosessin haavoittuvuus. Nikkelin hinta on nyt alamaissa, mutta nousee taas nopeasti, kun maailmantalous elpyy.

Kaivos jatkojalostaa raakamalmin bioliuotusmenetelmällä, jota ei koskaan aiemmin ole Suomessa käytetty. Jos prosessi toimii, malmista erotettavan liuoksen nikkelipitoisuus on yli kolme grammaa litrassa. Jos liuotus ei toimi, pitoisuudet jäävät alle tavoitellun tason.

Bioliuotus tehdään taivasalla eikä prosessi siedä runsaita sateita. Kesä 2012 oli poikkeuksellisen sateinen ja Talvivaaran tuotanto epäonnistui. Kun samaan aikaan nikkelin maailmanmarkkinahinta sukelsi, valmiiksi velkaisen yhtiön tilanne muuttui tukalaksi.

Sijoitusyhtiö Solidiumin tulevat ratkaisut perustuvat valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin Pekka Haaviston (vihr.), hallituksen talouspoliittisen ministerivaliokunnan ja myös koko hallituksen linjauksiin. Ennalta varmasti hyväksi tiedettyä ratkaisua ei Talvivaaran ongelmiin ole olemassa.

Velkasaneeraus voisi tulla kysymykseen tai sitten pääomistaja pumppaa lisää rahaa horjuvaan yhtiöön. Keskeisin kysymys kuuluu, antaako hallitus Talvivaaran kaatua? Jos kyseessä olisi tavallisesti yhtiöstä, konkurssi olisi koeteltu tapa saattaa ongelmayhtiö pois päiviltä. Konkurssipesä saattaisi ajautua pikkurahalla uudelle omistajalle, todennäköisimmin ulkomaiselle kaivosyhtiölle.

Talvivaara nielisi vielä paljon rahaa, jos kaivostoiminta loppuisi konkurssiin eikä uutta omistajaa löytyisi. Kaivosalueen saastunut ympäristö myrkyllisine jätevesineen on pakko hoitaa kuntoon.

Ainoa rahoittaja tälle välttämättömälle ja kalliille hankkeelle olisi valtio. Jos kaivosyhtiö ei selviä omin voimin, sen jälkihoidon kustannukset päätyisivät julkisista varoista maksettaviksi.

Talvivaaran kaivos työllistää edelleen viitisensataa työntekijää ja välillisesti vielä paljon enemmän. Vaikeuksista huolimatta sen aluetaloudellinen merkitys Sotkamolle ja koko Kainuulle on huomattava.

Mikäli kaivoksen tuotantomenetelmän vaikeudet todetaan tilapäisiksi ja vain runsaista sateista johtuviksi, valtion on viisasta pelastaa Talvivaara. Yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja ei ole tarjolla, mutta tuskin hallituskaan haluaa lisätä työttömyyttä Kainuussa, jos se kohtuullisella lisäpanostuksella on vältettävissä.