Pääkirjoitukset

Tapahtumia vai kulttuuria?

 

Vielä pitää vähän itkeä paikkakunnalta poistuvia panssarisoittajia ja toivoa enemmän tukea paikallisille tekijöille.
 
Olenkohan koskaan lähtenyt kirjoittamaan kolumnia yhtä heppoisilla eväillä? Päässä on nimittäin vain yksi ajatus, eikä sekään ole kovin jäsennelty. Ensiksi pitää tehdä selväksi, ettei tarkoituksena ole pottuilla kenellekään, varsinkaan erilaisten hienojen tapahtumien järjestäjille. Itsekin pyörittelen kaikessa hiljaisuudessa mielessäni suurehkon kulttuuritapahtuman ideaa. Nyt vain joudun pohtimaan tosissani sitä, edistävätkö haaveeni hämeenlinnalaista kulttuurielämää yhtään, vai olenko puuhastelemassa vain viihdettä ja yhden kännäysviikonlopun lisää hyvän musiikin ystäville.
 
Säveltaiteen läänintaitelijan Jarmo Julkusen yhdessä haastattelussani heittämät ajatukset olivat herättäviä. Jonkun pienen kylän kulttuurielämälle on ympärivuotinen taiteenharrastus paljon tärkeämpää, kuin yksi kesämökkiläisille suunnattu talkoorykäys kerran kesässä. Festivaalien, konserttien, näyttelyiden ja keikkojen suuri määrä ei kerro kaupungista ehkä juurikaan muuta kuin sen, että taiteilla on kysyntää, ilmapiiri on kulttuuriystävällinen ja järjestelyhommat osataan. Kulttuurikaupungin manttelia ei pelkällä tapahtumien vyöryllä voi vaatia, jos melkein kaikki niissä esiintyvät taiteilijat tulevat jostain muualta. Minäkin olen olevinani joku folkmusiikin edistäjä tällä seudulla, enkä edes tiedä, onko Kanta-Hämeessä yhtään pelimanniyhtyettä.
 
Tässä vaiheessa pitää kuitenkin todeta, että onneksi Hämeenlinnaan saatiin aikaiseksi Sibeliuksen syntymäkaupunki -säätiö. Porukka on ottanut kunnolla hanskaansa vuosikymmeniä jossakin ajatusten avaruuksissa harhailleet ideat ja lähtenyt rohkeasti vaatimaan Hämeenlinnalle ykköspaikkaa Sibelius-kaupunkina. Säveltäjän hyödyntämisestä gradua tekevä Noora Herranen on oikeassa sanoessaan, että missiossa ollaan pahasti jälkijunassa, mutta ehkä vielä ei ole liian myöhäistä. Ministeriö ainakin tuntuu vahvasti sympatiseeraavan täkäläisiä vaateita.
 
Iso nippu loistavia puhallinmuusikkoja häviää Panssarisoittokunnan poistumisen myötä Hämeenlinnasta. Se, mitä siitä seuraa paikkakunnan musiikkielämälle, on moneen kertaan puitu. Valtion leikkauksille emme voi mitään, mutta voimme yrittää ymmärtää, että vaikka bisnes on bisnes, Mooses on sentään jukulauta Mooses. Ei ole yhdentekevää, onko meillä esimerkiksi oma kaupunginorkesteri vai ei, vaikka sen ”tulokset” eivät olisikaan rahassa mitattavia.
 
Mitä sitten pitäisi tehdä?
 
Lyödään kaikki paikalliset pelimannit hynttyyt yhteen, klasarit, jazzarit, punkkarit ja hevipäälliköt, veljet ja siskot kaikki! Meillä ei ole varaa menettää enää yhtään soittajaa.