Pääkirjoitukset

Ukrainaan ei ole valmista käsikirjoitusta

Venäläisten avustusrekkojen saattue saapui Ukrainan rajalle eilen illalla. Lähes kolmensadan auton lastina on Venäjän valtion lähettämiä avustustarvikkeita, ruokaa ja lääkkeitä Ukrainan kriisin siviiliuhreille.

Ukrainan hallitus on kuitenkin ilmoittanut, että Moskovan läheltä tiistaina matkaan lähteneitä rekka-autoja ei lasketa rajan yli. Jos avustustarvikkeet aiotaan saattaa perille, niiden jakoa hädänalaisille pitää Kansainvälisen Punaisen ristin valvoa.

Itäukrainalaisten henkistä ja aineellista hätää ei kukaan voi kiistää, ulkopuolisen avun tarve alueelle on käsin kosketeltava. Mutta Venäjän ja Ukrainan kriisissä mikään ei ole tavanomaista, muista konflikteista tuttua ja koettua. Käsikirjaa tai kokemukseen perustuvaa ohjeistusta tällaisen tilanteen varalle ei kenelläkään ole olemassa.

Kun humanitäärisen avun perillemenoa yritetään kaikin keinoin haitata ja jopa estää, tilanne kielii syvästä epäluottamuksesta Ukrainan ja Venäjän valtioiden välillä. Tällaisessa ilmapiirissä rauhasta ja sovinnosta on äärimmäisen vaikeata neuvotella.

Venäjä saattaa mittavalla avustusoperaatiollaan yrittää hyvitellä osallisuuttaan alueen tapahtumissa. Ehkä Moskovassa kuvitellaan, että maan kansainvälinen maine kohenee eikä pakotteiden kierre pääsisi laajenemaan oikeaksi kauppasodaksi.

Synkin ja hyvin tulenarka vaihtoehto olisi, jos saattue olisi lähetty matkaan ikään kuin syötiksi, jonka kimppuun hyökkää joko Ukrainan armeija tai kapinalliset. Tästä Venäjä saisi perusteen lähettää rajan pintaan keskittämänsä sotilasosastot Ukrainan maaperälle.

Saattueen lastina on myös aimo annos silkkaa propagandaa. Ajoneuvot ovat uusia, kiiltäviä ja puhtaan lumivalkoisia. Autot eivät mitenkään muistuta sotilasajoneuvoja tai -saattuetta. Venäjä voi laskea voitokseen myös sen, että Ukrainan hallitus pysäyttää kuormaston. Se olisi venäläisten silmin katseltuna selkeä propagandavoitto. Heidän hyvää tarkoittava operaationsa kilpistyy pahojen ukrainalaisten tekosiin.

Ukrainan kriisi on jo kestänyt liian kauan. Sitä ei olisi koskaan pitänyt syntyäkään, sillä 2010-luvun maailmassa ei tällaista pitäisi tapahtua ollenkaan. Venäjän kevättalvella toimeenpanema Krimin niemimaan miehitys asetti kansainvälisen yhteisön sietokyvyn kovalle koetukselle, mutta kukaan ei kuitenkaan mahtanut asialle yhtään mitään. Tuomitsevat ja paheksuvat puheet eivät Kremlin valtiaita juuri hetkauttaneet.

Uuden käänteen konflikti sai, kun kapinalliset ampuivat venäläisvalmisteisella ohjuksella malesialaisen matkustajakoneen Itä-Ukrainan ilmatilassa. Sen myötä maailmanpoliittisessa katsannossa paikallinen kärhämä sai kansainvälisen ulottuvuuden, kriisiin tuli entistä useampia osapuolia.

Mitä ollenkaan pitää itäisessä Ukrainassa vielä tapahtua, että kestävälle rauhalle syntyisi luonnollista tarvetta ja aitoa kysyntää? Sapeleita on kalisteltu jo kyllin pitkään.