Pääkirjoitukset

Uskallatko vielä puhua?

Eräs Kaupunkiuutisten arvoisista lukijoista kirjoitti parisen viikkoa sitten mielipide-palstalla, että maailmassa on vakoiltu aina kivikaudelta alkaen.
 
Esi-isät rimpuilivat luolien seinillä ja tutkivat, mitä se naapuri on nyt keksinyt raapustaa asuntonsa koristeeksi.
 
Kohta pian jalostettu versio ilmestyi luolan suviaukon ulkopuolelle sadan soutukilometrin päässä. Sinne, missä me nykyihmiset käymme niitä ihmetyksestä mykkinä kummastelemassa. Saattoihan siinä olla tekijänoikeusloukkauskin, mutta Teosto ja muut vastaavat järjestöt olivat vielä alkutekijöissään.
 
 
Tämän kesän 2013 vakoilukeskusteluhan lähti tällä kertaa liikkeelle, kun Yhdysvalloissa työskennellyt Edward Snowden luovutti ja lehdille NSA:n (kansallinen turvallisuuspalvelu) salaiseksi  luokiteltua tietoa, joissa käsiteltiin erityisesti maailmanlaajuisesti toimivaa PRISM-ohjelmaa, joka kerää salaa muun muassa ihmisten puhelutietoja.
 
Perskutarallaa, minäpä muistan vielä 1960–70-luvuilta tilanteita, joissa puheluita kuunneltiin päivät pitkät kylien puhelinkeskuksissa. Lain mukaan juttuja ei saanut levittää keskushuoneen ulkopuolelle. Mutta kas kummaa, kyllä Sentraali-Santrat tiesivät taajaman asioista aina enemmän kuin lipevinkään kauppias tai kunnallispoliitikko.
 
Sillä samaisella 1970-luvulla aukesivat ovet muun muassa Tallinnaan. Joku uskalsi väittää, että uutukaisen Viru -hotellin seinärakenteiden perusraaka-aineet olivat betoni ja mikrofonit.
 
Kun seinässä oli enemmän mikrofoneja, asukkaat olivat poikkeuksetta ulkomaan eläviä, ei neuvostokansalaisia. Omia urkittiin täyspäiväisesti muutenkin. Virun mikrofonit todistettiin myöhemmin täydeksi todeksi.
 
Silloinen maailma perustui idän ja lännen vastakkain asetteluun.
 
Nyt kaikki on siinä suhteessa vinksin vonksin. Lännestä on tullut itää, idästä länttä. Kommunismin jalostuksessa pitkään niin yritteliäs Kiina takoo kapitalistisin keinoin maailman suurinta kansantalouden kasvua. Ja sortaa ja vakoilee intensiivisesti omia kansalaisiaan.
 
Elämme niin monimutkaisen maailmanlaajuisen häkkyrärakenteen sisällä, että kukaan ei ilmeisesti luota kehenkään, eikä missään nimessä liittolaisiinsa, ei varsinkaan naapuriinsa. Ei valtionaapurin tai asuinnaapuriin. Vakoilla pitää.
 
Snowdenin julkituomat paljastukset (lisää lienee luvassa?) kertovat vakoilun laajuuden ja järjestelmällisyyden. Ilmeisesti kukaan ei ole suojassa.
 
USA on nyt lyönyt avoimesti korttinsa pöytään. Yhdysvaltojen systemaattinen toiminta aiheuttaa hengenahdistusta jopa länsieurooppalaisissa valtionpäämiehissä. Että tällainen kaveriko meillä onkin? Asia lienee myös käänteinen. Tuskin eurooppalaiset tumput suorina seisovat.
 
Yksi ajattelevainen tuttavani sanoi, että yksilötasolla panee miettimään, kuinka paljon vakoilua ja henkilökohtaisten tietojen tutkimista tapahtuu yrityksissä, kun valtiot elävät kuin siat vatukossa.
 
Huippuyrityksen työntekijänä kyllä miettisin, mitä mielipiteitä ääneen tuon yritystiloissa julki. Onko se jo näin pitkällä?
 
Luultavasti.