Pääkirjoitukset

Venäjän vaaleissa voi olla vain yksi voittaja

Tänään sunnuntaina pidettävissä Venäjän parlamentin alahuoneen eli duuman vaaleissa pidetään yhtä asiaa varmana: presidentti Vladimir Putinin takana oleva maan valtapuolue, Yhtenäinen Venäjä voittaa.

Valtapuolue on yhtä kuin johtajansa. Putinin asemaa tuskin kukaan rohkenee edes vaimeasti kyseenalaistaa.

Avoimet vaihtoehdot loistavat poissaolollaan, minkä vakuudeksi media on vahvasti vallanpitäjien valvonnassa.

Vaalit ovat ihan muuta kuin länsimaisittain on totuttu ajattelemaan. Sellainen perinne puuttuu, että valta voi todellakin vaaleissa myös radikaalisti vaihtua.

Kuvaavaa on, että Yhtenäisen Venäjän kannatus on mielipidemittausten mukaan hiipunut noin 30 prosenttiin, mutta sen odotetaan silti olevan ylivoimainen itse vaaleissa.

Kun lopputulosta pidetään varmana, äänestysvilkkaus jää alhaiseksi. Se taas varmistaa suoraan valtapuolueen asemaa. Muutoksen aikaansaamiseksi venäläisten pitäisi lähteä kaduille – tai mieluummin äänestämään. Mahdollisesti heillä ei kuitenkaan ole edes halua vaikuttaa, kun päätökset on totuttu vastaanottamaan ”ylhäältä”.

Toki yllätyksiäkin voi teoriassa tapahtua. Tämänkertaisten vaalien edellä on arvioitu, että vaaleista tulee – jos ei rehelliset, niin ainakin aikaisempia vaaleja rehellisemmät (HS 16.9.).

Vaalivilpistä on alettu puhua suhteellisen avoimesti ja ilmiantoja siitä voi soittaa ilmaiseen puhelinnumeroon.

Imagokampanjan kaltaisista rehellisyyspyrkimyksistä huolimatta Yhtenäisen Venäjän on kerrottu rikkoneen monin tavoin vaalisäännöksiä. Viranomaiset eivät lotkauta korvaansakaan rikkomuksille ja enintä avoimuutta on se, että niistä voidaan ylipäätään edes kertoa.

Neuvostoliitossakin käytiin aikoinaan vaaleja. Äänestysprosentti oli hyvin korkea, alue- ja paikallisvaaleissa jopa yli 99 prosenttia, mutta ehdokkaat eivät edustaneet millään muotoa poliittisia vaihtoehtoja.

Järjestelmän perusluonne oli yhden puolueen yksinvalta, eli käytännössä sen kulloisenkin valtaeliitin – ja lopulta korkeimmassa asemassa istuvan eli kommunistisen puolueen pääsihteerin.

Ennen järjestelmän romahdusta ei kukaan eikä mikään arvioinut julkisesti kulloisenkin johtohenkilön asemaa muutoin kuin myönteiseen sävyyn.

Menot