Pääkirjoitukset

Vilkuttomiakin autoja

 

Liikenteessä ärsyttää onneksi vain muutama pikku juttu.  Autoilijoiden suurin synti on joustamattomuus. Minä menen aina ensin, eikä siitä tingitä. Tämä asenne tuntuu juurtuvan isältä pojalle, kun seuraa mopoautojen liikehtimistä liikennevirrassa. Minä ensin, minä.
 
Kaupungissa nopeusrajoitus tarkoittaa alinta mahdollista nopeutta, sitä ei saa alittaa. Jos niin tekee, ohi mennään vaikka jalkakäytävän kautta. Ohittavan auton kuljettajalla on yleensä vielä vaikea käsivamma, sillä he ajavat toinen käsi yläsuuntaan terhakkaasti osoittaen, keskisormi jäykistettynä. Voi raukkoja, eikö löydy lääkettä käsivammaepidemiaan?
 
Tuntuu siltä, että liikenteessä pitää olla röyhkeä. Kun röyhkeyteen lisätään vielä vauhti, on tie vaarallinen paikka.
 
On mielenkiintoista seurailla, kun liikennevaloista startataan kuin Räikkönen Spassa. Seuraavissa valoissa MINUN täytyy olla ensimmäinen. Starttihan tapahtuu usein formulakisojen tapaan kahdelta kaistalta. Kolmos- ja nelosruudusta lähtijät ovat tietysti eturivin armoilla, mutta se ei estä valtavaa yritystä päästä jonottamaan ensimmäisenä sinne seuraaviin valoihin.
 
Tässä kilvoittelussa punaisia päin kaasuttaminen on jo osalle jo jokamiehenoikeus, josta ei voi luopua. Jalankulkijat väistykööt!
 
Sen olen kyllä huomannut viime vuosien kehityksestä, että mitä kalliimpi ja isompi auto, sitä harvemmin niihin on asennettu vilkkulaite. Turha kapistus kalliissa vehkeessä, ei tähän uskalla kukaan törmätä, omistajaporho pohtinee vilkuttoman auton hankkiessaan. 
 
Ja näillä autoillahan saa ajaa muutenkin miten lystää. On varaa millä mällätä. Se pitää näyttää.
On myös niitä, jotka toimivat kuin kelpo poliitikot: vilkku vasemmalle, käännös oikeaan. Tämä pätee varsinkin peräkärryjen vilkkutoimintoihin. 
 
Miehenä on tietysti aina vajavainen liikenteessäkin. Paitsi silloin, kun etupenkillä istuu naaraspuolinen navigaattori ja vakionopeussäädin samaan hamekankaaseen pakattuna.
 

Päivän lehti

29.1.2020