Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kulttuurivieras-kolumni: Minne sinä kiidät, Venäjä? – Ihminen etsii selitystä menneisyydestä ja internetistä, mutta kaikki muuttuu tuuleksi kuin Gogolin romaanissa

Kun maailmankuvamme nyrjähtää, käännymme niiden puoleen, joiden ajatteluun ja näkemykseen luotamme, kirjoittaa Saara Tiuraniemi.

Parikymppisenä opin Anton Tšehovin Kirsikkapuistoa katsoessani, että mitään ei ole näyttämöllä turhaan. Ase, jonka katsoja näkee näytelmän ensimmäisessä näytöksessä, saa lopussa tarkoituksensa.

Kirsikkapuiston ensiesityksestä on vain reilut sata vuotta ja silti tuntuu, että moni sen kuvaama asia on naapurimaassamme ennallaan, vaikka muutoksen tuulet ovat pyyhkineet moneen kertaan maailman ympäri viime vuosisadalla.

Maailmankuvamme nyrjähtää, kun jokin elämäämme vaikuttava tieto täydentyy tai muuttuu yhtäkkiä. Käännymme niiden puoleen, joiden ajatteluun ja näkemykseen luotamme. Etsimme tietoa sekä menneiltä että aikalaisvaikuttajilta.

Kun muuttuneessa maailmanajassa maaliskuussa vietettiin Minna Canthin päivää, iloitsin hänen siteeratuista sanoistaan, sillä onhan totta, kuten hän on sanonut, että ”Vanhojen totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä”.

Sen sijaan hänen nimiinsä verkon todellisuudessa syystä tai toisesta siirtynyt ”Kautta historian totuus ja rakkaus ovat aina voittaneet” ei ole peräisin Canthilta, vaan Mahatma Gandhilta.

Tietoa on internetin välityksellä helppo löytää, mutta sen luotettavuuden rajoihin törmää päivittäin. Väärinkäsityksessä jaetun lisäksi liikkuu paljon tietoisesti ja tahallaan vääristeltyä tietoa.

Ihminen etsii selitystä myös aiemmista kokemuksistaan, vaikka ne eivät sitä toisikaan. Kävin ensimmäisen kerran Venäjällä 2005 ja kokemuksista saisi rakennettua pikemminkin romaanin kuin käsitystä itänaapurista.

Muistan puskaisen maiseman ja kuoppaisen asfalttitien itään, raikkaan aamulenkin Nevski Prospektilla, vologdalaisen hotelli Spasskayan aulan sohvat täyttäneet prostituoidut opiskelukirjojensa äärellä, eräs heistä luki lääketieteellisen pääsykokeeseen.

Muistan karhumetsältä palanneen kaupunginjohtajan, jolla oli jäänyt ryyppy päälle sekä vartijan, joka venäjäksi dubatun elokuvan loputtua tuli aseen kanssa tyhjentämään elokuvateatteria.

Ravintolassa tilasin herkullisen aterian piirtämällä paperille toiveeni. Vanhojen ortodoksikirkkojen rykelmä kohosi taivasta kohden. Paluumatkalla pitkän yöjunan epätodellinen tunnelma: babushkat myymässä säilykkeitä asemilla, vankienkuljetusvaunussa siirrettyjen vankien kyykytys laiturilla, toisen luokan sekahytit, joiden ovia ei saanut lukkoon, sekä paidaton ja hyväntuulinen mies tarjoilemassa hytin ovella housuistaan vetämäänsä iskemätöntä vodkapulloa.

Erityisesti ajattelen peilivertauksensa vuoksi tällä viikolla esillä ollutta ukrainalaiskirjailija Nikolai Gogolia, joka kirjoitti jo vuonna 1842 ilmestyneen romaaninsa Kuolleet sielut lopussa:

Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa? Ei vastausta. Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeytyy kappaleiksi ilma muuttuen tuuleksi. Ohi lentää kaikki, mitä vain maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut kansat ja valtakunnat.

Kirjoittaja on Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja, Hämeenlinna.