Rahaa palaa valtavasti , näyttö tuloksista on olematon. Tähän johtopäätökseen tulee kuntoutusylilääkäri Mikhail Saltychev väitöskirjassaan, joka keskittyy Kelan Aslak-kuntoutukseen – salaperäinen sana tarkoittaa “ammatillisesti syvennettyä lääkinnällistä kuntoutusta”.
Tutkittavana oli 1 500 kuntoutuksessa käynyttä ja noin 50 000 ihmisen joukko verrokkeja. Saltychevin mukaan Aslak-kuntoutus ei vähentänyt pitkäaikaisia sairauslomia ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymistä.
Kela ei jää tutkimustuloksen kanssa sanattomaksi. Kelan suunnittelija Leena Penttinen korostaa Helsingin Sanomissa, että Aslakin tarkoituskaan ei ole kutistaa sairauslomia ja vaikuttaa eläkkeelle siirtymiseen.
Kelan toistaiseksi virallisimman puheenvuoron mukaan Saltychev siis mittasi Aslakin tuloksia aivan väärällä mittarilla.
Kelan selitys ei ole alkuunkaan parhaasta päästä. On selvää, että onnistuneen kuntoutuksen täytyy vähentää sairastelua, oli kuntoutuksen nimi ja sisältö aivan mikä hyvänsä!
Kela tarjoaa vakavan ongelman ratkaisuksi onnetonta meriselitystä. Pallon voi surutta heittää myös takaisin Kelalle: mitä näyttöä Aslakin tuloksista on sen tiedostoissa?
Asia ei voi jäädä tähän ja tämän ymmärtää varmasti myös Kelan johto. Kuntoutus – koko kenttä – on perattava perin pohjin ja sen jälkeen on mahdollisesti haettava sille ehkä aivan uutta suuntaa.
Pelissä ovat isot rahat. Tutkimuksen ajankohtajana Aslak maksoi noin 200 miljoonaa euroa. Tuolla summalla täytyy pystyä vähentämään myös työstä poissaoloja!
Kela on suuri organisaatio, jolla on tutut uhat. Kun rahaa löytyy muun muassa juuri kuntoutukseen, toiminta jatkuu automaattisesti vuodesta toiseen jo yksin mukavuudenhalusta. Kuntoutus on myös merkittävä työllistäjä Kelan sisällä.
Kela ei ole asiassa syytettynä, nyt on tutkittava vain se, mikä on kuntoutuksen teho ja onko kuntoutukseen syytä panostaa näin suuria rahasummia.
Rehellisyyden nimissä sekä Kelan tehtävä maksajana että kuntoutuslaitosten tehtävä on äärimmäisen vaikea, kun kuntoutukselta vaaditaan tuloksia.
Peruskunnosta huolehtiminen jää lopulta väistämättä kuntoutettavan vastuulle. Parhaatkaan neuvot eivät johda mihinkään, jos rapakuntoisen elämä jatkuu lyhyen kuntoutusjakson jälkeen kuten ennenkin.
Aika ei suosi ajattelua, joka korostaa yksilön vastuuta teoistaan ja myös peruskunnosta huolehtimisesta. Kalliin kuntoutuksen maksaminen päivärahoineen katsotaan yhteiskunnan – Kelan – tehtäväksi. Yksilön panokseksi riittää suunnilleen oikeaan aikaan herääminen ja innostuneen kuntoutettavan roolin vetäminen.
Pahimmillaan kuntoutukseen mennään viettämään vapaa-aikaa, nauttimaan ajasta, jolloin ei tarvitse tehdä töitä.
Kuntoutusta tulisi kohdentaa enemmän henkilöihin, joilla on edes auttava motivaatio pitää huolta peruskunnostaan.