SDP:n johto ja eduskuntaryhmä vaativat valmisteilla olevaan vanhuspalvelulakiin kirjauksen henkilöstön vähimmäismäärästä. Kun kokoomus ei esityksestä innostunut ja sitä porvaripuolueessa vastustetaan, vanhuslaista ennustettiin hallitusta koettelevaa riitaa.
Kiistalla lämmitelleet vielä erityisesti korostivat, että SDP nosti vanhusten aseman kohentamisen syksyn kuntavaalien keskeiseksi teemaksi.
Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ampui alas perjantaina Ylen aamu-tv:ssä suurta riitaa koskevat tulkinnat. Pääministerin mukaan kokoomus on valmis keskustelemaan SDP:n esityksestä.
Kysymys ei ainakaan tässä asiassa ole siitä, että SDP vie ja kokoomus vikisee, tulee perässä, kun ei uskalla kansansuosion kutistumisen pelossa jarrua painaa.
Vanhuslaki on kokoomuksen ja SDP:n – myös koko hallituksen – yhteinen hanke.
Ei ole mieltä laskea kokoomuksen kääntävän selkänsä lakialoitteelle demareiden linjauksen takia. Erimielisyys on koskenut lain sisältöä ja täsmälleen tämä on tilanne SDP:n linjanvedon jälkeenkin.
Vanhuksilla on varmasti paikkansa kaikkien puolueiden vaaliohjelmissa. Kuntavaalien lähestyessä mikä tahansa politiikan avaus, siirto tai ratkaisu voidaan toki selittää vaalitaistelun näkökulmasta.
Maassa vallitsee laaja, puoluerajat ylittävä tahto vanhusten hoitoa koskevien kipeiden ongelmien ratkaisemiseksi. Tahtipuikkoa heiluttaa parlamentaarisessa järjestelmässä maan hallitus.
Henkilökunnan määrän kirjaamiselle – kuntia komentavana käskynä – lakiin tai asetukseen löytyy asiallisia perusteita. Jos hoitohenkilökunnan vähimmäismäärän merkitystä paisutellaan, lain yksityiskohtaa syötetään äänestäjille kaiken ratkaisevana taikatemppuna.
Neuvotteluissa on palattava lähtöruutuun. Valmisteilla on laki, jonka ylevä päämäärä on nostaa vanhusten hoivan laatua. Olisi suorastaan valehtelua väittää laadun olevan kiinni vain henkilökunnan määrästä.
Keskustelu on painottunut hieman oudolla tavalla laitoshoitoon, vaikka jokseenkin jokainen ikääntyvä ihminen haluaa elää mahdollisimman pitkään omassa kodissaan. Tämän toiveen täyttäminen pysyy vanhuspolitiikan keskeisenä tavoitteena.
Vanhuslaki ei ole niinkään poliittinen kuin rahaa koskeva hanke. Poliittiset päättäjät ovat jälleen kasvotusten sen tosiasian kanssa, että hyvä hanke maksaa.
Hallituksen suurin ongelma on vanhuslain rahoittaminen. Tässä asiassa lailla pelaava peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson (sd.) on aivan yhtä neuvoton kuin valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.) ja pääministeri Katainen.
Lain sisältöä seurauksineen ei voi irrottaa rahasta. Tämä tarkoittaa väistämättä suurten puheiden kutistamista niitä pienemmiksi teoiksi. On makuasia, kutsuuko lopputulosta lain sisällön tarkentamiseksi, vesittämiseksi vai poliittiseksi sovinnoksi.