Olin 36 ja puoli vuotta sitten innostunut. Kirjoitin toimitusharjoittelijana mielestäni hienon jutun Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistyksen eli Kemun sanoituskurssista.
Toimitussihteeri käytti silmieni alla tuon ajan lyhennystapaa, saksia: leikkasi jutun sitä edes lukematta. Jäljelle jäi vain muutama rivi.
Päätin olla vastaisuudessa innostumatta. Kun en innostu mistään, ei tule turpaankaan.
Löysin pienenpienen lehtileikkeen hiljattain. Se livahti ruskeasta kirjekuoresta ja leijaili ilmassa kieppuen lattialle.
Hämeenlinnassa innostuminen on kaupungin käyttäytymissäännöissä kielletty. Ilmankos olen niin viihtynyt. Innostuminen on edelleen sietämättömän vaikeaa.
Olen solahtanut luolaani mureenan lailla odottamaan, että joku varomaton saa innostuneena jonkin lennokkaan kehittämisidean ja esittää sen ääneen.
Voin pilkallisuuden piiskalla tyrmätä ajatuksen tyngänkin. Sitä paitsi ihan kaikkeahan täällä on jo yritetty ja huonoksi havaittu. Pieleen se menee kuitenkin.
En tietenkään tee noin, koska minun ei edes tarvitse. Joku tekee sen puolestani mielipidepalstalla.
Tätä perinnettä voimme rauhassa jatkaa ja antaa kehityksen kulkea ohitsemme, ja kenties onnemmekin. Sitähän ei kukaan tiedä.
Ettei vaan nyt tänä iltanakin joku innostuisi keskustan Pimeän kaupan illasta ja lähtisi mukaan ihan vaan silkasta osallistumisen ilosta. Turvallisempaa on ajatella, että täällä ei koskaan tapahdu mitään. Joku jakaa sen ajatuksen aina ja iankaikkisesti.
Sibelius-fantasia ja Kuorot kuutamolla saivat kaupunkilaiset kokoontumaan yhteen – ja ilakoimaan jopa ilmiselvän innostuksen vallassa. Miten se saatettiin sallia?
Innostushan voi vaikka tarttua! Kun olen lannistumattoman innostumaton, ei kukaan muukaan saa innostua. Sehän olisi minulta pois.
Ensi kesään on onneksi pitkä matka. Saa oikein kauan ja hartaasti padota innostusta, joka uhkaa heinäkuun puolivälissä, kun Kantolassa jyrähtää taas rock.
Oikeasti innostunhan minäkin, mutta ei se kuulu muille: menen metsään, hihkun innosta ja toisinaan kiipeän puuhun… Jos teette samoin tai ylipäätään innostutte jostakin, muistakaa varoa, ettei kukaan näe.
Varovaisuus on usein viisautta, mutta ei saa merkitä sulkeutumista. En yhtään ihmettele, jos esimerkiksi koulussa kerran luokan edessä epäonnistunut ei ikinä halua olla enää missään esillä.
Klassinen esimerkki oli aikoinaan kansakoulun laulukoe, jossa kaltaiseni täydellisen epämusikaalinen ja laulutaidoton joutui pilkan kohteeksi.
Nykyajan koulussa on luovuttu organisoidusta itsensä häpäisemisen kulttuurista. Onhan? Mutta mitäs muuta ne kuntotestit olivatkaan…
Vaikeaa se voi olla, mutta itse kukin voi edes yrittää asettautua luokan uuden oppilaan tai työpaikalla uuden työntekijän asemaan, sellaisen, jolle kaikki on uutta ja ehkä jopa innostavaa.
Joutuuko tulokas ensimmäisenä kieltämään itsensä, vai saako hän olla avoimesti sellainen kuin on?
Toistuvatko samat roolimallit uudestaan ja uudestaan ja huomataanko niitä koskaan kyseenalaistaa?
Huonoa käytöstä ja latistamista ei pidä kenenkään sietää, siihen ei saa alistua eli jättää näitä innostuksen ympäriltään tappavia kuolonsyöjiä oman erinomaisuutensa rauhaan.
On muodikasta puhua syrjäytyneistä nuorista. Minä puhuisin latistetuista.
Aivan liian moni joutuu keräilemään unissaan itsetuntonsa palasia koulunsa – tai ensimmäisen työpaikkansa – käytävältä.
Kerran latistetun on raskasta nousta puolustamaan oikeuksiaan. Hän haluaa olla ennen kaikkea rauhassa. Ehkä juuri siksi metsään on niin mukava mennä.