Vietämme puolisoni kanssa pian 20-vuotishääpäivää.
Ilmauksena viettäminen tosin johtaa harhaan. Korkeintaan äidymme pyöräyttämään päivällisen päätteeksi jäätelöpallot pakastimen perukoiden jämistä. Josko edes jotain kastiketta juhlan kunniaksi, kuittailevat ystävät, jotka tuntevat viehtymyksemme tasaiseen ja tavalliseen.
Ehkä pitäisi ottaa esiin ainakin perintöporsliinit, sillä posliinihäitä ja purkamattomia liittoja ylipäätään sopii juhlia: Tilastokeskuksen mukaan toissa vuonna avioeroon päättyi 13 485 avioliittoa.
En osaa ajatella, että juhlisin minkäänlaista saavutusta tai edes sinnikkyyttä, sillä mikään ei suojaa varmuudella elämän ennakoimattomuudelta. Pikemminkin kyseessä on se, että elämä on vain mennyt näin. Toisinkin olisi voinut mennä.
Toki tuuristaan saa ja pitää olla kiitollinen – kiitollinen eilisestä, sillä jo huomenna kaikki voi olla toisin.
Miksi elämä on sitten mennyt näin? Silkkaa sattumaako kaikki?
Olisi yksinkertaistavaa selittää pitkiä parisuhteita suurella rakkaudella, halulla sitoutua tai edes jaetuilla arvoilla. Ne kaikki ovat katoavaisia – mutta toisaalta myös uusiutuvia.
Aivan liian vähän puhutaankin siitä, mikä kaikki voi uusiutua myös samojen ihmisten välillä. Ehkä syynä vaikenemiseen on se, että tyypillisesti liitot päättyvät melko lyhyeen, ja lyhyissä suhteissa ilmiö ei tule helposti näkyväksi. Tarvitaan jopa vuosikymmeniä, jotta uusiutumisen voi havaita.
Usein sanotaan, että toimivan parisuhteen edellytys on hyväksyä se, että toista ei voi muuttaa.
Tärkeämpää olisi ymmärtää, että kaikki muuttuu kaiken aikaa, myös ilman aktiivista myötävaikutustamme.
Muutos on helpompi havaita muissa kuin itsessään.
Elämäänsä katsoo eri tavoin arvostaen, kun on saanut seurata ystäväpiirin nuorten parien kasvua vakiintuneiksi aviopareiksi ja teinien keski-ikäisiksi vanhemmiksi. Kaikkinainen muutos on kiistaton, vaikka jotain samaa meissä on kuin vuosikymmen, kaksi tai kolme sitten.
Ehkä pitkät liitot myös ikään kuin tarttuvat. Jos ystäväpiiriin kuuluu voittopuolisesti pariskuntia, joilla on takanaan ainakin tina- ja pian hopeahääpäiväkin, voi omakin elämäntilanne näyttää hyvällä tavalla normaalilta – sellaiselta, josta ei ole työntöä pois, vaikka olisi vaikeuksiakin.
Onko levollisempaa tyyntyä elämän myrskyissä toisen rinnalle, kun näkee muidenkin tekevän niin?
Toisaalta viimeistään ystävien ja tuttavien elämät muistuttavat, että aina puolisosta ei luovuta omasta tahdosta. Emme voi kontrolloida sen enempää elämää kuin toisiamme.
Ihmiset lähtevät. Toisiin suhteisiin, toisiin maailmoihin. Maallisiin ja tuonpuoleisiin.
Näissä hetkissä posliinipikari ja kastikkeet tuntuvat tarpeettomalta kuorrutukselta. Juhlaksi riittää hiljainen ajatus siitä, että en haluaisi luopua sinusta – vieläkään.
Kirjoittaja on humanisti, yksinyrittäjä ja perheenäiti Hämeenlinnasta.