Kansakunnan henkisestä tilasta kertoo paljon se, että pian kymmenen vuoden ajan neloskanavalla esitetty Huutokauppakeisari on suosituimpia tv-ohjelmia vuodesta toiseen. Se kerää mahtavia katsojalukuja ja arvostettuja palkintoja.
Itseään toistava, täysin yllätyksetön käytetyn tavaran huutokauppa kiehtoo ihmisiä, vaikka siinä ei ole havaittavaa draaman kaarta, vain tusinajulkkiksia ja heitäkin harvakseltaan.
Puolueiden peräkammareissa puuhastelevien ajatuspajojen teräväpäiset pojannassikat ja tytöntylleröt ovat myös aistineet ajan hengen ja myyneet sen toimeksiantajilleen. Eduskuntavaaleihin on aikaa enää muutama kuukausi, ja tasavallassa vallitsee riehakas huutokauppameininki.
Ankarin kilpa käydään ilmastolupauksista. Politiikkapuheet hiilinieluista, sähköautoista, energiatuotannosta ja rautateistä ovat täysin pidäkkeetöntä nokitusta. Pannaan vähän paremmaksi kuin kilpailijat.
Jo muutamassa vuodessa bensa- ja dieselautojen pitäisi kadota ikiajoiksi maanteiltä, Helsinginkin pitäisi lopettaa hiilenpoltto. Lentämistä verotetaan pian niin, että se palaa vain rikkaimpien etuoikeudeksi.
Köyhyys, sairaudet ja eriarvoisuus hävitetään tasavallasta, eläkeläisten ja lapsiperheiden rääkkääminen loppuu, poliisit palaavat kaduille ja junat kiskoille. Aivan hervotonta huutokauppaa!
Eniten lupaava myös valehtelee eniten. Yksikään puolue ei yllä yli sataan edustajapaikkaan eikä siksi kykene lunastamaan huutojaan. Hallitusohjelma syntyy kompromisseista, pienimmästä yhteisestä nimittäjästä. Kumppanusten on tingittävä vaalilupauksistaan, käytävä kauppaa ja siedettävä myös muiden tavoitteita.
Ikävät ihmiset puhuvat lehmänkaupoista, vaikka kyse on demokratiasta, vaalituloksen, kansan tahdon jalostamisesta vaalikauden kattavaksi ohjelmaksi.
Hallituskätilöt saavat pyytämättään apua ja neuvoja uutterilta etujärjestöiltä, yhteisöiltä ja jopa yksittäisiltä kaupungeilta. Jokainen vähänkin itseään jonakin pitävä kuppikunta haluaa puumerkkinsä hallitusohjelmaan. Varmaan Kaurialan Martatkin esittävät tuota pikaa oikeutetut vaatimuksensa.
Lobbareita voi tietysti kuulla, mutta ei heitä pidä ottaa tosissaan. Hallitus vastaa kokonaisuudesta, yhteisestä hyvästä, putkinäköiset etäjärjestöt vain omasta hiekkalaatikostaan.
Ja sitten ollaan pettyneitä ja vihaisia, kun hienot ehdotukset eivät ylläkään hallitusohjelmaan.
Lähikuukausina monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin on tarjolla yksinkertaisia ratkaisuja. Elleivät äänestäjät vaivaudu tai kykene ottamaan itse asioista selvää ja tekemään omia johtopäätöksiä, heille on tarjolla aika liuta vaalikoneita.
Alkuun ne ymmärrettiin vain viihteeksi, muutaman vaalin jälkeen niiden väitettiin tukevan äänestäjän ratkaisuja. Alati kasvava joukko kansalaisia on jo ulkoistanut äänioikeutensa koneelle.
Äänestyspäätös on helppo, kun Huutokauppakeisarin mainoskatkolla voi piipahtaa kysymässä vaalikoneelta, ketä äänestää. Viehtymys valmiiksi pureskeltuun vaivattomuuteen kuvastaa sekin kansakunnan henkistä tilaa.
Kirjoittaja on ansaittuja eläkepäiviään viettävä Hämeen Sanomien pitkäaikainen toimittaja.