Lapsena järkeilin mielessäni, että älykäs ihminen omaa tietoa, kun taas viisaus puolestaan on elämän mukanaan tuomaa kokemusta.
En ollut niin kiinnostunut opiskelun kautta saadusta pääomasta kuin elämän mukanaan tuomasta kokemuksesta. Halusin olla ennemmin viisas kuin fiksu – tai ainakin se oli kätevä tapa perustella sitä, etten välttämättä aina viitsinyt lukea kokeisiin.
Nuorena myin kesäisin töikseni mansikoita marketin pihalla ansaitakseni rahaa reilireissuille. Sillä reissatahan piti, jos halusi viisaaksi tulla. Herätin kantisostajakunnassa epäilyksiä olemalla umpirehellinen.
Raskaana olevalle naiselle kieltäydyin myymästä, koska “kotimainen” mansikka oli mielestäni vähän turhan pitkään ollut lämpimässä. Kehotin muitakin olemaan ostamatta, jos laatu ei ollut mielestäni kohdillaan.
Muistan erään ostajan, joka arveli, että haluan pitää mansikat itselläni ja osti litran sijaan kaksi. Katselin usein Prisman pihalla isoja täriseviä ostoskärryjä työnteleviä perheenäitejä kauhuissani; järjetöntä touhua, tuolla ei viisaus asu.
Veri veti maailmalle. Kööpenhaminan kirjastoon jämähdin kolmeksi kuukaudeksi lukemaan päivän lehdet.
Perheen perustaminen kuului lähinnä johonkin toiseen todellisuuteen. Jos joku olisi ennustanut, että asun muutaman vuoden kuluttua Hämeenlinnassa, olisin todennäköisesti nauranut ja todennut sen olevan ihan liian lähellä.
Ja tässä nyt olen. Perheellisenä Hämeenlinnassa. Ihan liian lähellä halkeamispistettä. Minulle on teoriassa aivan sama missä asun – tunnen kuuluvani ihan yhtä paljon sinne kuin tännekin. Kaksi asiaa tekee kuitenkin Hämeenlinnasta parhaan paikan juuri nyt, tässä elämänvaiheessa. Ja ei, Prisma ei ole toinen niistä.
Molemmilla lapsillani on ollut ihan mielettömän hieno koulutien alku.
Myllymäen koulu, sen opettajat ja koko ympäristö ovat antaneet lapsilleni sen tärkeimmän eli motivaation opiskeluun. Nyt, kun katson lapsiani, vaikuttaisi siltä, että lapsena kehittelemäni teoria opintojen mukanaan tuomasta älykkyydestä voisi pitää paikkaansa. En tosin edes osannut haaveilla siitä, miltä tuntuu, kun omat lapset ovat fiksumpia ja viisaampia kuin itse olen.
Toinen asia, josta olen ihan järjettömän kiitollinen, on Aimokoulu. Sen opettajat ovat jotenkin hämmästyttävällä tavalla luoneet lapseeni itseluottamusta ja rohkeutta olla oma itsensä. Voiko sen enempää toivoa?
Ja kehutaan vielä samaan yhteyteen myös Kankaantaustan päiväkoti, josta kuitenkin kaikki hyvä sai alkunsa ja johon edelleen jouluisin viemme kiitokseksi kaikesta taatelikakun.
Tällä hetkellä molempiin meidän perheellemme tärkeiden koulujen tulevaisuuteen liittyy isoja kysymysmerkkejä ja uhkakuvia.
En tiedä, mihin elämä vielä kuljettaa. En ole varma siitäkään, tarttuiko viisautta maailmalta. Mutta sen tiedän, että lapsissa on tulevaisuus. Jos kysyisin nuorimmaiselta, mitä mieltä hän on Myllymäen koulusta, vastaus olisi todennäköisesti “ihan semi ok”. Eli ihan jäätävän svägä. Suomeksi sanottuna – maailman paras koulu.
Kirjoittaja on Kettukin toiminnanjohtaja, Hämeenlinna.