Täytin tiistaina vuosia. En juhlinut. Täysin merkityksettömät ja keskiverrot 42 vuotta.
Jos pyöreitä vuosia ei lasketa, keski-iän syntymäpäivät ovat oodi menetetylle nuoruudelle. Olo on pirteä kuin tuo ulkona puoli vuotta vellonut marraskuu. Edes työkavereille en muistanut viedä munkkeja.
Totta kai minua hiukan juhlittiin. Kotona oli kääretorttu ja teetä. Sain ystävällistä kohtelua, pieniä lahjoja ja onnentoivotuksia perheeltä, tekstareita ja erään sosiaalisen media-alustan peukkuja sukulaisilta ja ystäviltä.
Syntymäpäiviä on vietetty siinä missä kalenteritkin on keksitty. Alkuun tietysti juhlittiin vain merkittäviä henkilöitä eli lähinnä hallitsijoita.
Tässä meidän eurooppalaisessa kulttuurissa kiitos kaikille kuuluvista syntymäpäivistä on tavattu antaa antiikin roomalaisille. Tarina on varmasti yksinkertaistaen näin, vaikka välissä ehti olla pitkä kristillinen pyristely vanhoja pakanallisia tapoja kohtaan.
Hyvä kepeän porvarillisen charmin esimerkki 1880-luvulta voisi olla lehtori Edvard Palanderin perheen Edvardin-päivä. Juhlista on kaupunginmuseon arkistossa mainio pojan eli Ernesti Suolahden kuvaus, joka on julkaistu myös Inka-Maria Laitilan koostamassa Palanderin talon opaskirjasessa.
Edvardin-päivän juhlissa oli kyse nimipäivistä, mutta ei anneta sen häiritä. Nimipäivistä kiitos menkööt keskiaikaiselle pyhimyskalenterille.
Kaikki bileethän alkavat keittiöstä. Edvardin-päivää varten auttamaan tuli kuulu keittäjätär rouva Haartman, joka teki valmisteluja koko edellisen päivän ja yön. Aamulla herättiin soittoon, kun lyseon orkesteri tuli tervehtimään opettajaansa ennen koulun alkua.
Illalla ensimmäiset vieraat saapuivat seitsemältä. Useimmilla oli mukanaan lyhty, jotta juhlista päästään kotiin turvallisesti, kaupungin katulyhdyt sammutettiin jo kymmeneltä.
Tervehdysten jälkeen miespuoliset vieraat nauttivat totia herrainhuoneessa ja naiset salissa viiniä ja pikkuleipiä. Nuorisolle oli katettu punssia förmaakiin (perheen arjen seurusteluhuone).
Sitten oli elävää musiikkia salin puolella, sillä kaikkihan tuolloin jotain soittaa osasivat. Paikalla oli kuitenkin muutama kuuluisakin laulaja, joten meno äityi kunnon kotikonsertiksi. Tietysti myös lyseon orkesteri esiintyi uudelleen.
Kymmeneltä avattiin ruokasalin ovet ja käytiin rouva Haartmanin herkkujen kimppuun. Syöntiä ja juontia jatkui pikkutunneille saakka. Silti aamulla talossa oltiin varhain ylhäällä, vailla merkkiäkään väsymyksestä.
Nyt ryhdistäydyn ja otan tästä hilpeydestä mallia. Ensi vuonna juhlin.
Kirjoittaja on Hämeenlinnan kaupunginmuseon amanuenssi.