“Kevään odotetuin romaani!” “Vuoden paras teos!”
Sellaisia julkaistaan nykyään paljon. Etenkin isoilla kustantamoilla on listoillaan häkellyttävän monia ajankohtaisimpia, parhaita, jännittävimpiä, sykähdyttävimpiä ja etenkin odotetuimpia teoksia. Ihan siis kaikkein mahtavimpia! Ikinä!
Kirjallisuutta – ja myös musiikkia – myydään nykyään samoilla sanoilla kuin autoja. Superlatiiveja superlatiivien perään.
Sen on toki tarkoitus kiinnittää huomio, mutta runsaudessaan se on ennen kaikkea uuvuttavaa. Kun näin sosiaalisessa mediassa saman tahon kolmannen “kevään parhaan”, huomasin aikovani kiertää juuri ne tuotokset kaukaa.
Reaktion sai aikaan helppoheikkimäisyys. Superlatiivi on hankala työkalu.
Sekä kirjallisuuden että musiikin myynti on murroksessa. Joko pelätään, ettei niitä “kuluteta” – voi hyvää päivää näitä talousmaailmasta tulleita sanavalintoja – tai sitten sitä, ettei niistä makseta.
Varmasti tilanne houkuttaa lisäämään värejä ja huutamaan kovempaa, suuremmilla sanoilla. Superlatiivit kuitenkin kalahtavat omaan nilkkaan, monestakin syystä.
Kun hehkutetaan yhtä, väistämättä poljetaan muita. Kustantamojen tapauksessa myös muita omia kirjoja ja kirjailijoita. Superlatiivi on siitä kiusallinen, että sellaisia voi olla vain yksi.
Superlatiivipuhe myös saa vastaanottajan tuntemaan itsensä vähän tyhmäksi. Väsyttää ja ärsyttää. Hehkutuksella epäilemättä koetetaan tavoittaa niitä, jotka voisivat innostua “parhaasta”, mutta möykkää näkevät enimmäkseen ne, joita kirjat jo lähtökohtaisesti kiinnostavat.
Mitä nämä parhaat ja odotetuimmat kirjat sitten ovat?
Usein rummutusta saavat nopeasti kyhätyt teokset, joissa tubettajat kertovat elämästään ja havainnoistaan. Toisekseen pidetään ääntä niistä teoksista, jotka jo muutenkin pääsevät esille.
Sen sijaan kirjat, jotka markkinointia kaipaisivat, kuten lasten- ja nuortenkirjat, uusien tekijöiden teokset tai aina vähälle markkinoinnille jäävät kirjat, saavat edelleen pärjätä omillaan, varjoissa.
Välillä ihmetyttää, miksi kustantamot ylipäätään julkaisevat kirjoja, joita ei markkinoida koskaan, sanallakaan.
Toinen uuvuttava, mitään tarkoittamaton sanapari on “eturivin kirjailijat”. He ovat niitä, jotka näkyvät. Muut ovat sitten arvatenkin takarivissä.
Itse kuulisin mielelläni jostain, joka on vaikkapa ajankohtainen, hauska tai sykähdyttävä. Perusmuodossa. Se riittää.
Haluaisin täsmänostoja teosten sisällöstä. Suhde kirjaan on aina henkilökohtainen, eikä “parhaus” sano mitään. Tarkkuus tuntuisi kiinnostavammalta kuin hengästynyt huutaminen, joka superlatiiveista paistaa.