Suomi maana voi hyvin. Suomi kielenä surkastuu. Onko harvinaisesta ja kauniista kielestämme tulossa pidgin-kieli, jota muiden kielten ohella sekä puhuttuna että kirjoitettuna riivaavat kammottavat kielioppivirheet?
Maapallon neljästä kielikunnasta meidän suomalais-ugrilaisten lähimmät naapurimme puhuvat indoeurooppalaisia kieliä, joko germaanisia tai slaavilaisia kieliä. Harvemmin meillä on ollut – toistaiseksi ainakin – tilaisuus kuulla seemiläisen kielikunnan tai siihen neljänteen kielikuntaan – ryhmään “muut” – kuuluvia kieliä.
Suurimmat paineet, jotka äidinkieleemme ovat historian saatossa kohdistuneet, ovat olleet ruotsi keskiajalta asti ja sotien jälkeen maailmankieleksi noussut englanti.
Innostus englantiin nostaa tunteet pintaan
Ruotsin vaikutukseen olemme jo tottuneet niin hyvin, ettemme sitä kielessämme edes huomaa, mutta innostuksemme englantiin nostattaa monille tunteet pintaan. Uhkana heille on suomen muuttuminen niin sanotuksi pidgin-kieleksi. (Kielitieteen termi, jolla tarkoitetaan kahden tai useamman luonnollisen kielen sekoittumisesta syntynyttä uutta kieltä.)
Tarpeetonta englannin käyttöä on tietenkin syytä varoa ja usein se on jopa oire huonosta itsetunnosta.
Joskus taas englanninkielisten käsitteiden käyttämiseen on suorastaan pakko suostua. Esimerkiksi tieteen maailma on muun maailman tavoin globalisoitunut ja ymmärtääkseen tai tullakseen ymmärretyksi suomenkieliselle suomi ei riitä. Ei se riittänyt edes keskiajalla. Silloin tieteen kieli Euroopassa oli latina, onneksi niille suomalaisille, joille latinan osaaminen avasi ovet länsimaiseen kulttuuriin ja Euroopan yliopistoihin.
Maailmankielistä hyötyä harvinaisten kielten puhujille
Maailmankieliä on siis aina ollut, ja niistä on aina ollut eniten hyötyä juuri suomen kaltaisten harvinaisten kielten puhujille.
Nykymaailmassa – ainakin toistaiseksi – maailmankieli on englanti, ja kun peruskoulussa ja toisen asteen sekä lukio- että ammatillisessa koulutuksessa ehdoton suosikkikieli on englanti, on syytä arvostaa nuorten viisasta valintaa.
Toinen, paljon vakavampi ongelma on se, että useimmat meistä suomalaisista jäävät vain kahden kielen, englannin ja suomen, osaajiksi.
Pakkoruotsia ja pakkosuomea
Niin ei luultavasti ollut tarkoitus, kun peruskoululakiin 1968 yllättäen ja vastoin suunnitelmia pakollisen englannin tilalle tuli suomenkielisille pakkoruotsi ja ruotsinkielisille pakkosuomi.
Suomenruotsalaiset motivoituivat opiskelemaan heille hyödyllistä suomea, suomensuomalaiset eivät motivoituneet opiskelemaan heille hyödytöntä ruotsia.
Pakkoruotsi on useimmille suomenkielisille raskas ja vastentahtoinen oppiaine. Se vie aikaa suomen ja vieraiden kielten opiskelulta, ja usein se on myös syy haluttomuuteen jatkaa opintoja peruskoulun jälkeen. Kun tätä faktaa ei haluttu myöntää, hallitus keksi ratkaisuksi laajentaa oppivelvollisuusikää! Kallista hullutusta.
Hallituksen hellimä kansalliskielistrategia
Pakollisen suomen opettamisen tulokset ovat toisenlaiset. Kun äskettäin tehtiin kyselytutkimus manner-Suomessa asuvien suomenruotsalaisten (4.5 % kansalaisista) suomen taidoista, tulos oli yllättävä. Suurin osa (80–90 %) vastaajista ilmoitti puhuvansa suomea joko melkein tai täysin yhtä hyvin kuin ruotsia. Tämä katkera kalkki on ollut vaikea niellä RKP:lle, mutta merkityksetön se on ollut muillekin hallituspuolueille.
Hallitusohjelman lausumat ja erityisesti sen hellimä kansalliskielistrategia eivät lainkaan ole huolissaan maan pääkielen tilan tai kielivarantomme surkastumisesta, josta mm. talouselämän edustajat kantavat huolta.
Vain suomenruotsin opetuksen ja siihen kohdistettujen taloudellisten resurssien lisäämisestä hallitus on huolissaan. Ja kaiken kukkuraksi hallitusohjelma perustelee ruotsinkielisten aseman parantamista yhdenvertaisuusvaatimuksella!
Eikö esimerkiksi korkeakouluopiskelijoiden sisäänpääsyprosenttien vertailun tulos riitä suomenruotsalaisille, kun se heillä on 50 % hakijoista ja suomenkielisillä 30 % hakijoista. Kun koko hallitus on RKP:n talutusnuorassa, kuka pitää suomenkielisten opiskelijoiden puolta?
Mitä ajattelee oppositio?
Jos nykyisen hallituksen kielipolitiikkaa sävyttää vain ja ainoastaan vanhan siirtomaaisäntämme Ruotsin kielen tulevaisuuden turvaaminen, mitä ajattelee oppositio?
Kokoomuksessa suhteet ruotsalaisiin ovat aina olleet läheiset ja lämpimät. Sieltä tuskin löytyy haluja muuttaa tilannetta. Entä perussuomalaiset? Ideologiansa mukaisesti heillä on kielipoliittinen ohjelma, josta voisi tulla pelastus suomen kielelle.
Miksi ohjelmaa ei toteuteta? Ja miksi esimerkiksi uutta puheenjohtajaa puolueelle valittaessa kielikysymyksestä on oltu hiirenhiljaa?
Kuka pelastaisi suomen kielen? Eikö kukaan?
Marjatta Astrén
TM, FM
Hämeenlinna