Joskus yksi kirja tai tärkeä kohtaaminen voi kääntää elämän suunnaan, kirjoittaa Taija Tuominen kulttuurivieras-kolumnissaan.
Mikä on paras suomalainen romaani?
Minun vastaukseni on Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928). Maaginen 1600-luvun Hiidenmaalle sijoittuva ihmissusitarina metsänvartija Priidikistä ja hänen vaimostaan Aalosta, joka keväisinä öinä juoksee suolla susien kanssa. Lopulta Priidik syöksee hänet tuhoon, ampuu hopiaisella luodilla akkunan lävitse.
Olen käynyt Hiidenmaalla tutkimassa Sudenmorsiamen maisemia ja kiertänyt Kassarissa Aino Kallaksen punaista ruokokattoista kesämökkiä. Minulla on jopa T-paita, jonka rinnassa lukee Vihaan Priidikiä.
Mistä tämä kaikki alkoi? Lähes neljäkymmentä vuotta sitten Kaurialan lukion iltalinjalta. Siellä äidinkielenopettajani Hilja Mörsäri ojensi käteeni Sudenmorsiamen ja samalla koko kirjallisuuden maailman. Hän ojensi uskon itseen ja rohkeuden.
Joskus yksi kirja, hetki, paikka tai yhden ihmisen kohtaaminen on käännekohta elämässä. Muistan keltaisen rakennuksen ja vaahterat. Kahvihetket. Pienen kirjaston. Hiljan, joka konkreettisesti toi valon elämääni ja antoi sille suunnan.
Viikonloppuisin istuimme luokkakavereiden kanssa Hiljan kotona lattialla ja teimme koululehteä. Hilja neuvoi, keitti teetä, luki tekstejä ja lainasi kirjoja.
Kun on maanantai, toivon, että olisi sunnuntai. Kun on sunnuntai, toivon, että olisi elämä. Näin kirjoittaa Jyrki Pellinen runossaan.
En toivonut muuta kuin mitä minulla silloin oli.
Miten ihminen kestää sen, jos elämä osoittautuu epäreiluksi, kitkeräksi, suureksi illuusioksi?
Kirjallisuus on on mahdollisuus päästä muualle, se voi olla käänne. Jollekin se on Tuntematon Sotilas, toiselle Maa on syntinen laulu, kolmannelle Sirkka Turkan Turkan runot.
Ilman kirjallisuutta fanaattisuus ja sivistymättömyys leviävät. Ilman sitä elämä on vähemmän täyttä. Kirjallisuus on lohtu, kohtauspaikka, paikka missä ihmiset voivat katsoa toisiaan silmiin. Sitä kautta oppii ja se on voimakasta hanttiinpanemista, asioiden kyseenalaistamista.
Joskus kirjallisuus saa kiivaaksi. Minua kismitti viikon, kun joku varasti viikonloppukurssilla Saara Turusen Rakkaudenhirviön, mutta sitten tajusin, että näin piti käydä. Hän varmaan tarvitsi sitä romaania.
Lähes sata vuotta sitten Aino Kallaksen aloitteesta perustettiin kirjallisuutta ja sananvapautta edistävä Suomen Pen. Asiat muodostavat kudelmia ja jatkuvat. Aivan kuten elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssilla löytää itsensä sukupolvien ketjusta ja samalla kirjoittaa itsensä näkyväksi.
Viime vuoden koskettavin hetkeni oli paluu Kaurialan lukioon Lukulamppu-hankkeen tiimoilta puhumaan kirjallisuuden ja kirjoittamisen merkityksestä opiskelijoiden kanssa. Siihen samaan keltaiseen rakennukseen, jossa Hilja ojensi käteeni Sudenmorsiamen.
Kirjoittaja on kirjailija ja Hämeen rahaston asiamies, Hämeenlinna