Taivaanvalojen liike tahdittaa kaikkea elonkehällä, kirjoittaa Paula Susitaival kulttuurivieras-kolumnissaan.
Helmikuuta ovat hallinneet erilaiset taivaalliset ilmiöt. Pohjois-Amerikan yllä lensi ilmapalloiksi otaksuttuja esineitä, joita asevoimat eliminoivat salamyhkäisesti. Revontulet leimusivat loppukuusta etelässäkin, ja Jupiter ja Venus kohtasivat taivaalla. Sitten kuulimme, että entinen erikoistoimittaja, elokuvantekijä ja ufomies Heikki Juhani af Grann oli lähtenyt viimeiselle tähtimatkalleen.
Korkeuksiin katsominen on varmasti ihmisyyttä vanhempi tapa. Taivaanvalojen liike tahdittaa kaikkea elonkehällä. Päivän ja yön vääjäämätön vuoropuhelu on taivuttanut mielemme jo varhain dualismiin: ajatukseen siitä että on olemassa kaksi voimaa, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua maailmankaikkeudessa – valo ja pimeä, näkyvä ja näkymätön, arkinen ja salattu.
Näkymätöntä hallitsee yön korkein taivaanvalo, kasvonsa näyttävä ja kätkevä kuu, joka väliin valaisee ja väliin tekee pimeästä entistäkin pimeämpää, vetäen ja työntäen asioita maan kuorella.
Yötaivas, salatun maailman valopistein kirjottu kansi, on antanut vihkiytyneille myös täsmällistä tietoa ajasta ja paikasta. Taivaalla järjestyksessä vaeltavat kuviot ovat kartta ja koodiavain, joka antaa tiedon vuodenajan taitteesta ja kertoo kulkusuunnan.
Taivaalla järjestyksessä vaeltavat kuviot ovat kartta ja koodiavain, joka antaa tiedon vuodenajan taitteesta ja kertoo kulkusuunnan.
Kirjokannella kulkevat vierailijat, planeetat, komeetat ja tähdenlentojen parvet sen sijaan liikkuvat arvoitusten ja ennustusten tasolla lupaillen toteutuvia toiveita, syntyviä profeettoja tai vallan heilurin heilahduksia.
Mitä enemmän tiedämme kaikkeudesta, sitä arvoituksellisemmaksi ja käsittämättömämmäksi se muuttuu. Miljardeista tähdistä koostuva kotigalaksimme on vain pieni hitunen, yksi Laniakean superjoukon sadastatuhannesta tähtijärjestelmästä.
Korkeuksiin ei enää katsella paljain silmin vaan ihmiskäsin laatimin korvin ja tuntosarvin: radioteleskooppien rivit kurottuvat taivaita kohti ja avaruuden korpimaita käymään lähetetään yksinäisiä luotaimia.
Emme varmasti ole kaikkeudessa yksin, ja moni pohtii, käykö joku täällä. Ilmakehässä on todistettu ilmiöitä, joita ei ehkä pystytä tuntemiemme luonnonlakien mukaan selittämään. Viime vuosisadalla syntyikin omanlaisensa uuden ajan jumalusko, kun kaikki menneiden aikakirjojen yliluonnolliset ilmestykset selitettiin tähtienvälisillä vierailuilla ja muinaisten kulttuurien saavutukset kuitattiin avaruusolentojen antamalla avulla.
Juhan af Grannin kaltaiset visionäärit hahmottelivat maailmanselityksiä, joissa yhteen kietoutuivat valtiolliset salaliitot ja muukalaisten suorittamat sikiösieppaukset.
Asiaa miettivät jotkut myös vakavissaan, ja mahdollisten kävijöiden alkuperästä on monenlaisia teorioita. Tulevatko he aurinkokunnan ulkopuolelta, tulevaisuudesta vaiko ulottuvuuksien välisistä rakosista? Ja mitä asiaa heillä meille kenties voisi olla?
Ensi yönä voimme nostaa taas katseemme ylös tuntemattomaan. Mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän arvoituksia meillä on ratkaistavana.
Kirjoittaja on muotoilija ja kulttuurin sekatyöläinen, Hausjärvi.