Pääministeru Sanna Marinin (sd.) avaus Hornetien lahjoittamisesta Ukrainan tukemiseksi taistelussa tyrannimaista Venäjää vastaan on mielestäni jopa lähes nerokas. Mahtaakohan idean takana olla joku paremmin asioista tietävä henkilö tai taho, koska voivatko tuollaiset heitot edustaa hänen poliitikon tietotaitotasoaan.
Itse asiassahan hän tosin vastasi vain erään toimittajan esittämään kysymykseen, kuten Johannes Koskinen (sd.) (HäSa 14.3.) kirjoitti.
Totta on kyllä, että Suomi tarvitsisi Hornetinsa itse ja asiassa on toki monia muita mutkia, kuten lentäjien ja mekaanikkojen koulutus ja koneiden vaatimat varaosat.
Jokunen vuosi kun menee, niin Hornetien käyttöarvo nykyisissä tehtävissään ja nykytilanteessa lähestyy loppuaan, eli ne joka tapauksessa poistetaan. Nyt niillä vielä olisi arvoa.
Täytyy kuitenkin ottaa huomioon myös se tilanne, jollaiseen nuo hävittäjät menisivät. Euroopan itälaidalla riehuu sota. Sen pysäyttämiseksi – lue Venäjän lyömiseksi – täytyy juuri nyt tehdä kaikki voitava.
Apua alkaakin virrata sinne lännestä yhä enemmän. Mutta hitaasti, kovin hitaasti ja kankeasti se on lähtenyt käyntiin, mikä osaltaan tietysti johtuu demokratioille ominaisista hitaista päätösprosesseista. Yli vuosi on jo kulunut jahkailuihin.
Ajatusleikkiä menneisyyden viitekehyksissä
Ukraina taistelee nyt koko läntisen maailman, ei vain itsensä puolesta.
Puhutaan, että aikanaan loppuun tai melko vähiin tunteihin ajetut Hornetit olisivat turvallisuusriski lentäjille. Tottahan se onkin. Hornet-asiaa kannattaisi kuitenkin tarkastella vaikkapa ajatusleikkien tasolla tai miksei historiallisissa, menneisyyden viitekehyksissä.
Muistellaanpa talvi- ja jatkosotaa. Silloin Suomen ilmavoimat joutui haalimaan lentokalustoa mistä ikinä vain saattoi. Mikä tahansa kelpasi.
Iso osa siitä oli käytettynä ulkomailta ostettua ja osa lahjoituksina saatua. Omaakin tuotantoa oli, mutta ulkomailta saatiin käyttöön mitä erilaisempia käytettyjä, nykymittapuun mukaan ”kangashäkkyröitä”.
Vaikka osa oli jopa kaksitasoisia, niin kyllä niilläkin lennettiin. Lentäjät tekivät sen usein henkensä kaupalla, mutta kun silloinkaan ei ollut vaihtoehtoja. Ilmavoimat menetti noin 250 lentäjää. Sota nyt vaan on sellaista. Joku tietysti sanoo, että toisen maailmanpalon ilmasodankäyntiä ja sen tekniikkaa ei pitäisi verrata nykyaikoihin. Aika monet perusperiaatteet kuitenkin pätevät yhä.
Koko läntisen maailman puolesta
Ukraina taistelee nyt koko läntisen maailman, ei vain itsensä puolesta.
Venäjä kaapii laariensa pohjilta sotakalustoa ihan oikeasti jopa myös museoistaan. Sitä taustaa vasten lähivuosina käsiimme vanhenevat Hornetit ei luulisi olevan pois suljettu vaihtoehto.
Kolmasosan käytetyimmästä päästä voisi antaa pois, mikäli koulutus ja logistiset ja muut seikat sallivat. Kaikkein heikkokuntoisimmat voitaisiin siellä myöhemmin purkaa varaosiksi lopuille. Sotahan saattaa siellä jatkua vielä pitkään.
Nämä ajatukset saattavat olla idealistisia, eikä käytäntö toteudu useinkaan sellaisena kuin teoria.
Venäjä ajanut itsensä piippuun
Venäjän asevoimat on näköjään ajanut itsensä piippuun (perinteisten aseidensa osalta) nähtävästi ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi tai ylikin. Siihen mennessä meillä pitäisi olla uudenuutukaiset hävittäjät taas käytössämme.
Hävittäjien lahjoituksia on jo tehtykin, muissa maissa. Viimeisin tieto kertoo, että Slovakia saa Yhdysvalloista tusinan verran AH-1Z Viper taisteluhelikoptereita vastineeksi Ukrainalle luovuttamistaan MiG-29-hävittäjistä.
Sanna Marinin avaus, tai kuka sen takana mahdollisesti lieneekin – olkoonkin että se on rohkea, ellei uhkarohkea – on joka tapauksessa kiinnostava. Ellei se johda mihinkään, on se mielestäni kuitenkin tärkeä keskustelunavaus myös Suomen osalta.
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen koneinsinööri ja ilmasotakirjailija.