Teos on valmis vasta kun se on otettu vastaan, nähty tai kuultu, kirjoittaa kuoronjohtaja, valokuvaaja Ismo Savimäki kulttuurivieras-kolumnissaan.
Biisi on julkaistu, näyttely avattu, konsertti pidetty, kirja luettavissa – mitä tekee taiteilija? Hengittää syvään ja alkaa ideoida uutta tuotosta? Sulkee oven ja jättää luomuksensa elämään omaa elämäänsä? Vai tuijottaa puhelintaan ja odottaa mitä tahansa viestejä, kommentteja ja arvioita tekemisestään?
Veikkaan, että kaikkea tätä, mutta eniten viimeistä. Minä ainakin, ja ensi alkuun häpeän tämän tunnustaa. Enkö olekaan varma tekemisistäni? Kerjäänkö huomiota, hyväksyntää ja ihailua kuin lapsi?
Pitkään en jaksa hävetä. Tarve tulla nähdyksi on varmasti ainakin pikkainen osa kaikkea luovaa toimintaa, mutta juurisyyt taitavat olla syvemmällä. Teos on valmis vasta kun se on otettu vastaan, nähty tai kuultu, ja jos oikein hyvin menee: kun tekijä saa tietää, mitä vastaanottajan mielessä tapahtuu.
Konserteissa ja teatterissa jotain voi aistia yleisön reaktioista, mutta muualla telepatiaa ei ole. Tarvitaan sanoja.
On automaattitsemppareita, joille kaikki on joka tapauksessa ja aina upeeta, mahtavaa ja huikeeta.
”Täysi keskittyminen ja paneutuminen toisen luomaan biisiin, sanoitukseen, piirrokseen, esitykseen tai mihin tahansa luomisprosessin tuotokseen on äärimmäisen arvokas ja kaunis teko” kirjoitti poikani Tuukka Savimäki Vanai-bändinsä uuden biisin julkaisupäivänä.
Missä tällaista tapahtuu, ihmiset voivat paremmin ja kulttuuri on elävämpää, väitän. Lapsi ja aloitteleva taiteilija saa muiden mielenkiinnon ja vähänkin positiivisen reagoinnin kautta uskoa itseensä ja intoa uuden luomiseen, kokeneempi oppii näkemään teoksensa muidenkin silmin.
Jos mitään ei kuulu, monen into hiipuu. Kun huutaa yksin tuuleen eikä edes kaiku vastaa, kovin kauan ei jaksa huutaa.
Mistä sitten hiljaisuus? Kiire, laiskuus ja mielenkiinnon puute selittävät paljon, mutteivät kaikkea. Pinnan alla elää monia uskomuksia, jotka eivät päivänvaloa kestä. ”Tosi Taitelijaa eivät muiden kokemukset kiinnosta”. Väärin: harva on niin itseriittoinen. ”Mitäpä väliä minun tuntemuksillani on, muut osaavat kertoa omistaan paremmin”. Väärin: osasivat tai eivät, hekään eivät ehkä samasta syystä kerro. ”Vain ammattimainen ja riittävän korkeatasoinen taide on kommentoinnin arvoista”. Noin ajattelevan kanssa voisin kohteliaasti keskustella, mutta kaljalle en hänen kanssaan lähtisi.
Kun uskaltautuu levittämään tekemisiään kaveri- ja sukulaispiiriä laajemmalle, törmää muihinkin kummallisuuksiin. On besserwissereitä, jotka mielellään tulevat kertomaan, kuinka oikeasti olisi pitänyt toimia. On omatekoisia jumalia, jotka jakelevat pisteitä ja rakentavat rankinglistoja. On automaattitsemppareita, joille kaikki on joka tapauksessa ja aina upeeta, mahtavaa ja huikeeta.
Ainakin minua kiinnostaa vain se, miten tekemiseni itse kussakin resonoi vai resonoiko mitenkään, muu ei.
Haparoivan muusikontaipaleeni varrelta muistan onneksi moniakin lausahduksia, joista olen saanut näkökulmia tekemisiini ja voimaa sinnitellä eteenpäin. Niistä kiitän! Valokuvaajalegenda Terho Aaltoa kiitän kuvieni innostuneista analyyseistä, jotka taannoin lietsoivat harrastukseni uuteen roihuun!
Kirjoittaja on kanttori, kuoronjohtaja ja valokuvauksen harrastaja, Hämeenlinna.