Siisti nurmikenttä on jonkinlainen kunnollisuuden mittari. Omani on vaihtelevassa villiyden tilassa ehkä naapureiden kauhistukseksi, kirjoittaa kirjailija Nelli Hietala kolumnissaan.
Vartuin asuinalueella, jonka jokainen piha oli samanmuotoinen. Tonttien rajoja merkitsevä pensasaita oli kaikilla samaa lajiketta. Jokainen leikkasi aitansa samalla viikolla, nyppi voikukat nurmen seasta, kaatoi puunsa, jos ne varistivat lehtiä naapurin puolelle.
Tällaisessa ympäristössä lomamatkakin oli stressin aihe. Mitä naapurit ajattelevat, kun ruoho jää leikkaamatta? Entä jos rikkaruohot siementävät ja leviävät meidän pihaltamme koko naapurustoon?
Kuten siisti olemus myös hoidettu piha mieltyy hyvinvoinnin ja elämänhallinnan merkiksi. Kun naapurin lumityöt ovat tarpeeksi kauan tekemättä, joku alkaa epäillä, että hän on kuollut. Mutta missä tonttien välinen raja oikeastaan kulkee? Onko se siinä, mihin rajapyykki on pystytetty vai jossakin syvemmällä? Kenen kriteereitä omassa pihassa tulisi noudattaa?
[--] kävelen syrjäkujia
ihaillen kaikkein
köyhimpien taloja:
katto vinksallaan seinien päällä,
pihalla hujan hajan
vanhoja kanaverkkoja, tomua,
rikkoutuneita huonekaluja:
tynnyrilaudoista ja laatikoiden
osista rakennetut
aidat ja ulkorakennukset kaikki,
jos olen onnekas,
töhritty sinivihreällä
joka säiden sopivasti rapauttamana
miellyttää minua
enemmän kuin mikään muu väri. [--]
– William Carlos Williams, Pastoraali, 1917. (suom. Markus Jääskeläinen)
Käsitykset hygieniasta ja puhtaudesta ovat nuorta perua. Ne juurrutettiin suomalaisten mieliin 1920-luvulla, äitiyshuollon myötä. Kaikki kansankerrokset läpäisseen hygieniakasvatuksen tarkoitus oli ylläpitää terveyttä ja vähentää lapsikuolleisuutta. Lika on likaa suhteessa siihen, missä se sijaitsee. Muhevinkin kompostista kukkapenkkiin kannettu multa on lattialle lapioituna sotku.
Kun keväisin herätään puhumaan pihojen siisteydestä, puhutaan väistämättä esteettisistä mieltymyksistä. Noihin mieltymyksiin kuuluu usein se, että tiettyä lajia edustavien kasvien halutaan kasvavan niille rajatulla alueella, eikä pihalle jätetä risukasoja, joissa hyönteiset viihtyvät.
Ihminen onkin, yhä laajemmalle levittäytyneessä siisteysinnossaan, onnistunut puhdistamaan maailmasta melkoisen määrän monimuotoisuutta. Luontohan ei meidän hoitoamme tarvitse. Päinvastoin. Mitä vähemmän hoidamme puutarhojamme, sen parempi luonnolle.
Nykyinen pihapiirini on ollut sata vuotta sitten perunapelto, kuten monen muunkin talon piha. Kun pelto 70-luvulla tasoitettiin nurmeksi, oli se merkki elintason noususta. Enää ei tarvinnut viljellä hengenpitimiksi. Nurmikenttä onkin eräänlainen statussymboli – tuottamaton maakaistale, jollaiseen vain rikkailla on varaa.
Puutarhamme on ollut jo vuosia vaihtelevassa villiyden tilassa. Se, mikä saattaa olla naapurille kauhistus, on itselleni eräänlainen status. Maallinen omaisuuteni on niin laaja, että minulla on varaa kestitä siellä hyönteisiä, sammakoita ja lintuja.
Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna