Euroalueen ongelmamaiden lainakorot sen kuin nousevat ja pörssikurssit laskevat.
Näin siitä huolimatta, että Euroopan keskuspankki on haalinut pankin perussopimuksen vastaisesti jälkimarkkinoilta 200 miljardia euroa ongelmamaiden joukkovelkakirjalainoja ja että ongelmamaiden hallituksissa poliittiset ministerit ovat vaihtuneet taloutta tunteviksi virkamiehiksi.
Nyt peliin on heitetty ehdotus eurobondeista. Eli lainat muuttuisivat euroalueen yhteisiksi, jolloin kriisimaiden lainakorot laskisivat ja hyvin toimentulevien nousisivat.
Eurobondeilla ei kuitenkaan vaikuteta ydinongelmaan: jäsenmaiden velkaantumiseen.
Itse asiassa kävisi päinvastoin. Se lisäisi ongelmamaiden mahdollisuuksia jatkaa velkataakkansa kasvattamista.
Eurobondien kohdalla on ehdotettu sitä, että euromaat takaisivat lainoja vain osittain. Tämä ei kuitenkaan markkinoille riitä. Epäluottamus on jo siksi syvä.
Ennen kuin eurobondien läpimeno olisi edes jotenkin mahdollista, pitäisi hyväksyä jäsenmaiden taloudenpitoon ylikansallinen kontrolli ja sanktiojärjestelmä, joka rankaisisi kurittomasti käyttäytyviä.
Tällaiset järjestelyt loisivat euroalueen taloudenpitoon ihan uudenlaista vakautta. Ongelma vain on siinä, että poliittisten päätösten saaminen näin radikaaleille ratkaisuille vie tuhottomasti aikaa.
Nyt päälle kaatuvan kriisin ratkaisuksi ne eivät millään ehdi.
Ainoa mahdollisuus on, että ongelmamaiden virkamieshallitukset saavat EU:n laatimille talouden hevoskuureille parlamenttiensa tuen ja että uudistukset kyetään ajamaan läpi sovitussa aikataulussa.
EKP, EU ja IMF voivat ainoastaan kannatella ongelmamaat pahimman kriisin yli ja ostaa lisäaikaa lainapaketeillaan. Ongelmat voidaan ratkaista vain siellä, missä ne ovat syntyneet.
Euroalueen paradoksi näyttää olevan se, että kaikki uudistukset kyetään tekemään vain äärimmäisessä kriisitilanteessa, jos silloinkaan. Kun yhteisvaluutta euro sai päivänvalon ja päätettiin kasvu- ja vakaussopimuksen rajoista, jäi lantin toinen puoli kokonaan katsomatta.
Uskottiin sopimusten pitoon ilman sanktioita ja jäsenmaiden talouskuriin ilman ylikansallista valvontaa. Nyt on saatu karvaasti kokea, ettei usko ole tiedon väärtti.
Itse asiassa kyse ei ole edes tiedon puutteesta vaan täydellisestä välinpitämättömyydestä. Jos vakaussopimuksessa julkisen velan raja on 60 prosenttia kansantuotteesta ja jäsenmaan velka nousee 120 prosenttiin, pitäisi hälytyskellojen soida ja toimenpiteisiin ryhtyä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.
Usko siihen, että jäsenmaiden rahoittamiseen ei sisälly riskejä, koska ne kuuluvat euroalueeseen ja niillä on verotusoikeus, meni läpi pankeissa ja EU:n päättäjien kammareissa.
Nyt ollaan sitten perimmäisen kysymyksen äärellä: kestääkö euro kriisin?