Siitä on kai kymmenisen vuotta aikaa, mutta muistan sen illan hyvin. Iloinen vappu, juhliva kansa ja naurava tori. Hetkessä teini-ikäisten porukan ilonpito muuttui kuitenkin kauhuksi ja itkuksi.
En tiedä mikä minussa erityisesti raivostutti sitä häirikkötyttöä. Hänellä oli maine jo 14-vuotiaana; se lyö ketä vaan eikä pelkää mitään. On sen äitikin vähän sellainen. Sillä hetkellä minä olin se, joka ärsytti häntä.
Tyttö huuteli jo kauempaa minulle, mutta en vielä älynnyt varoa. Hetken päästä hän tuli ja huitasi minua kasvoihin nyrkillä. Hän paukoi muutaman kerran niin, että silmälasit tippuivat päästäni. Yritin itkiessäni kysyä, mitä olin hänelle tehnyt, vastaukseksi sain vain kirosanoja.
Siitä lähtien olen vihannut ja halveksinut väkivaltaa yli kaiken. Päätin etten koskaan lyö ketään. Siinä päätöksessä on ollut helppo pysyä. Sen sijaan on ollut vaikeampaa ymmärtää, että oikeastaan väkivalta onkin yhteiskunnassamme sallittua, ja että ainoa toimiva itsepuolustus on nopeat jalat.
Minulla – kuten monella muullakin naisella- on hassu kuvitelma siitä, että kaiken voi selvittää puhumalla. Että jos joku tulee haastamaan riitaa ravintolaillan päätteeksi nakkikioskilla, keskustelu auttaa.
Kissanviikset. Siinä vaiheessa, kun nainen väittelee, yrittää selvittää tilanteen ja saada riitapukarin aisoihin, poikaystävä tai joku täysin ulkopuolinen ottaa köniinsä pahemman kerran. Puhuminen ei vain auta niihin, jotka haluavat käyttää nyrkkiä. Tiedän tämän, mutta silti minun on vaikea ymmärtää sitä.
Luin jälleen kerran kauhuissani Savonlinnassa viime viikonloppuna tapahtuneesta pahoinpitelystä. Kaksi isompaa jätkää hakkasi 17-kesäisen pojan hengiltä. Iltapäivälehtien mukaan paikalla oli kymmeniä nuoria, jotka eivät uskaltaneet mennä väliin. Kuvitelkaa, kymmeniä ihmisiä ympärillä, ja silti kaksi nulkkia saa jatkaa uhrin hakkaamista, kunnes tämä makaa verissäpäin tajuttomana.
Miksi näin on? Miksi näillä väkivaltaa käyttävillä ihmisillä on niin suuri pelote ympärillään, ettei isompikaan ihmisjoukko uskalla puuttua tilanteeseen?
Mietin tajusivatkohan nämä parikymppiset kollit, jotka hakkasivat ja potkivat kadulla makaavaa nuorukaista, että tämä on tappamista? Että ihminen ihan todella kuolee siihen, kun häntä potkitaan päähän ja hypitään rinnan päällä? Epäilen, etteivät tajunneet.
Hakkaamisesta on tullut niin arkipäiväistä, ettei siitä oikein voi sanoa enää mitään. Kaikki nuoret miehet kai joskus saavat turpaan, nykyään myös entistä useammin nuoret naiset. Väkivalta on niin normaalia, ettei siinä ole mitään kummallista, jos joku lyö kadulla naamaan. “Aloititko itse?” kysyy kaveri, kun aamulla on silmä mustana. Se vain on niin.
Mutta ei kai tämä näin voi olla? Jokainen lyönti on tappoyritys, jos minulta kysytään. Ei ole oikeutettuja tappeluja, joissa ollaan mies miestä vastaan. On vain ja ainoastaan väkivaltaa. Sitä turhaa voimankäyttöä, josta ihmisten pitäisi jo pikkuhiljaa päästä irti.
Hanna Käyhkö
Kirjoittaja on Hämeen Sanomien toimittaja