Oman näytelmän kirjoittaminen on ollut yksi mieleenpainuvimmista asioista, mitä olen tähän mennessä elämääni ehtinyt tehdä. Hämeenlinnan Yhteiskoulun Teatterissa esitettävä näytelmä kertoo punkkarijenginuorten elämästä keskittyen Nataan, joka karistaa kiltin tytön imagonsa ja ajautuu jengin mukana tekemään asioita, joita ei ole ennen tehnyt. Näytelmän näyttelijät ja työryhmä ovat ehdotonta eliittiä, mutta näytelmä on ehtinyt herättää jo paljon keskustelua. Tiesimme alusta alkaen, että näytelmän aihepiirit liikkuvat arkojen, vaikeiden asioiden keskellä. Kun aiheina ovat itsemurha, päihteet, seksuaalinen suuntautuminen, vaikea rakkaus ja nuorten kapina, voitte uskoa, että mukana on paljon tunteita niin tekijöiden kuin yleisönkin osalta. Ärräpäiden lennellessä ja tekaistujen kaljapullojen pyöriessä lavalla jouduimme jopa harkitsemaan, pitääkö näytelmän ikärajaa nostaa. Näytelmän nimi on Päästäkää mut irti, ja olen mielestäni näytelmän tekstissä päästänyt totuuden irti. Yksikään nuori ei ole sanonut, että näytelmässä olisi ollut jotain epäaitoa tai nuorten maailmaan ehdottomasti kuulumatonta. Sen sijaan jotkut aikuiset ovat olleet näytelmän ronskista tyylistä hieman järkyttyneitä. Meidän tarkoituksemme ei ole ollut loukata ketään tai saada ketään järkyttymään, mutta en kirjoittavana taiteilijana voi ajatella muita kirjoittaessani siitä, mitä olen itse kokenut tai nähnyt sekä kuullut jonkun kokevan. Näytelmä toimii nimenomaan äänitorvena niille nuorille, joiden elämästä ja kohtaloista ei yleensä uskalleta puhua. Sitä paitsi punkkarijengin on oltava uskottava. Jos rajun näköinen punkkari sanoo ”helvetin” sijasta ”himputti”, yleisö ei ota meitä enää vakavasti. Täytyy myös muistaa, että meidän aikakautemme nuoret oppivat kävelemään tietokone kädessään ja ovat elektroniikan ihmelapsia. He ovat takuulla nähneet elokuvia, joihin heillä ei vielä ikä riitä, ja he ovat takuulla nähneet paljon sellaista, mitä heidän ei pitäisi. Tämän tosiasian varjolla uskon, ettei kouluteatteri voi tarjota enää mitään sellaista näille yläkouluikäisille ja vanhemmille nuorille, mitä he eivät olisi tähän mennessä jo jossain muodossa nähneet tai kuulleet. Nuori yleisö ottaa vakavatkin asiat vilpittömästi, ja on muutama aikuinenkin kokenut näytelmän koskettavana. Pelkästään se, että nuoret näyttelijät suostuvat näyttelemään tällaisen aihepiirin näytelmää kaikkine vaikeine aiheineen ja teemoineen, kertoo siitä, että asia on tärkeä. Nuoret eivät tee turhaan mitään. Olen aina ollut sitä mieltä, että työni luovana ihmisenä on tehty, kun saan aikaan tunteita. Negatiivisia, positiivisia, ahdistavia, järkyttäviä, koskettavia, iloisia, surullisia, pelottavia, mitä vain. Tunteita ei saa pelätä, emme me teatterissakaan niitä ole pelänneet, vaan päinvastoin päättäneet kuuluttaa ne kaikille katsojille. Teatterikin on vain elämää. Noora Hapuli