Lähes jokainen suomalainen sanomalehti, radio tai televisiokanava tarjoaa yleisölleen vaalikoneen palveluja. Ensimmäiset vaalikoneet yskähtivät käyntiin jo 1990-luvulla ja vaali vaalilta niiden ominaisuudet ovat monipuolistuneet.
Suurimpien tiedotusvälineiden vaalikoneet ovat jo valtakunnallisia ja niissä esiintyvät kaikki varteenotettavat eduskuntavaaliehdokkaat. Alkuun vaalikoneita pidettiin yksinomaan poliittisena viihteenä, leikkinä, jolla äänestäjä voi testata ehdokkaita ja puolueita ja vertailla tietokoneen ammentamaa tietoa omaan arvomaailmansa.
Ne ovat edelleen poliittista viihdettä. Tietokone ei oikeassa elämässä käy äänestämässä. Viihdeulottuvuutta voi toki vähätellä, mutta ei sitä, että jo useissa vaalitutkimuksissa todistetaan, että vaalikoneet ovat suosituin ja tärkein nettitietolähde. Ne ovat television ja sanomalehtien jälkeen kolmanneksi tärkein poliittisen tiedon tarjoaja erityisesti nuorille äänestäjille.
Oikeutettu kysymys kuuluu, ulkoistaako vaalikoneen käyttäjä oman päätösvaltansa ja jos ulkoistaa, niin kenelle. Koneiden kysymyspatterit on laadittu totta kai, hyvin ammattitaitoisesti. Ne koskettelevat ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä ja tutkailevat sekä ehdokkaiden että koneen käyttäjien arvoja. Niihin on ympätty myös paikallisia osioita, joilla voidaan nuotittaa tulevia kansanedustajia kotimaakunnalle merkittävistä kysymyksistä.
Taitava poliitikko osaa vastata vaalikoneen kysymyksiin niin, että vastaukset miellyttävät suurta osaa äänestäjistä. Muutamin kokein on todistettu, että vastausvaihtoehtojen ääripäitä vältellen ehdokas menestyy parhaiten.
Ellei vastaaja ole äärimmäisyysihminen, koneen poimimien ehdokkaiden kärkipäästä löytyvät yleensä tunnetut puolueiden kärkinimet, ammattipoliitikot.
Vaalikoneita voi verrata myös pikaruokaan. Niistä saa nopeasti ja vaivattomasti annoksen ilman, että äänestäjän tarvitsee nähdä suurta vaivaa valitessaan mahdollista ehdokastaan. Hänen ei tarvitse tankata paperinmakuisia puolueohjelmia, perehtyä ehdokkaiden esitteisiin saati poistua kotoaan ja osallistua henkilökohtaisesti vaalitilaisuuksiin.
Jos tarjottu tulos ei miellytä, sen voi huoletta unohtaa. Äänestäjä voi vaihtaa nakkikioskia ja etsiä uusia vaihtoehtoja viilaamalla hiukan omia vastauksiaan.
Vaalikoneiden alkuperäinen idea oli herättää kansalaisten kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin ja piristää vuosi vuodelta laimenevaa vaali-intoa, äänestysprosenttia. Tästä tehtävässä koneet ovat onnistuneetkin ilmeisen hyvin, sillä moni varsinkin nuorehko äänestäjä käy koneella etsimässä itselleen sopivaa ehdokasta. Jos vaalikoneiden kasvanut suosio peilautuu äänestysprosentin kasvuna, ne ovat jopa tarpeellisia työkaluja.
Parhaimmillaan vaalikone on hyvä renki, mutta huono isäntä. Harva äänestäjä sittenkään antaa koneelle vallan, vaan hahmottaa äänestyspäätöksensä myös muualta hankkimiensa tietojen perusteella.