1990-luvun laman ote on pääsääntöisesti kirvonnut lähes kaikilta yhteiskunnan osa-alueilta. Mutta valtio ei ole palauttanut varusmiehille palveluksen päätyttyä maksettua kotiuttamisrahaa.
Varusmiesikäluokat vaihtuvat tiuhaan, eikä kotiuttamisrahaa ole mielletty saavutetuksi eduksi. Monet 2000-luvun asevelvolliset eivät tiedä siitä mitään, eikä rahaa näihin päiviin asti ole tarmokkaasti vaadittu palautettavaksi. Asiasta ei ole mainintaa myöskään uudessa hallitusohjelmassa.
Riihimäellä viime viikolla kokoontuneet varusmiestoimikunnat ottivat asian esiin. Ne esittävät, että kotiuttamisraha palautetaan käyttöön. Se voisi olla kahden kuukauden yhteenlaskettujen päivärahojen suuruinen. Täydet kaksitoista kuukautta palvelevat saisivat sitä luonnollisesti enemmän kuin kuusi tai kahdeksan kuukautta rivissä olleet.
Kyse ei lopulta ole kovin suuresta summasta. Puolustusministeriössä on laskettu kotiuttamisrahan rasittavan valtiontaloutta noin 2,7 miljoonaa euroa vuodessa.
Summa on pieni verrattuna puolustushallinnon budjettiin, joka on 2,2 miljardia euroa vuodessa. Lisäksi armeijan lasketaan maksavan yhteiskunnalle miljardin verran vuosittain menetettynä bruttokansantuotteena ja asepalveluksessa olevien ansionmenetyksinä. Kokonaissumma ei sittenkään nouse kohtuuttoman korkeaksi, maanpuolustustahtoinen kansakunta ei siitä valita.
Palvelusaika merkitsee lähes jokaiselle asevelvolliselle taloudellisesti niukkoja aikoja. Vaikka kruunu pitää perustarpeista huolen, pieni päiväraha hupenee vapaa-ajalla nopeasti.
Kun asepalvelus päättyy, pankkitili on yleensä tyhjä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta saada taloudellista apua kotoaan, jolloin toimeentulotuki jää ainoaksi vaihtoehdoksi. Työpaikkakaan ei heti kohenna taloutta, sillä ensimmäiseen tiliin on yleensä viikkoja aikaa työn alkamisesta.
Tällaisessa elämäntilanteessa muutaman sadan euron suuruinen kotiuttamisraha olisi erittäin tärkeä. On kohtuutonta, että kansalaisvelvollisuuden täyttäminen johtaa taloudelliseen ahdinkoon, jopa velkaantumiseen.
Valtiontaloudessa, myös puolustusbudjetissa, on paineita taloudellisesti vahvoina aikoinakin. Puolustusvoimat on edelleen rankalla säästökuurilla, jonka myötä varuskuntia on suljettu ja organisaatioita kevennetty.
Lähivuosina armeijalla on tiedossa uusia kalustohankintoja, joilla korvataan paitsi vanhentunutta materiaalia myös maamiinat, joista luovutaan kymmenen vuoden kuluessa.
Varusmiehet odottavat korotuksia myös päivärahoihinsa ja haluavat kaikki lomamatkansa ilmaisiksi.
Tuskin se, että kotiuttamisrahaa ei makseta, vaikuttaa nuorten palvelusmotivaatioon. Armeijaa ei käydä rahan takia.
Mutta kotiuttamisraha olisi eräällä tavalla yhteiskunnan kiitos ja kädenojennus suoritetusta palveluksesta. Se kävisi stipendistä ja olisi samalla julkinen tunnustus kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä.
On kohtuutonta, että kansalaisvelvollisuuden täyttäminen johtaa taloudelliseen ahdinkoon.