Tällä hetkellä on vielä elossa suuri joukko naisia, jotka vuosina 1939-1944 tekivät isänmaamme hyväksi suuren työpanoksen kotirintamilla.
Miehet lähtivät sotaan ja joutuivat jättämään perheen ja kodin työt yksinomaan naisten käsiin.
Osalla naisia oli useita lapsia, vanhuksia, kotieläimiä ja peltotöitä hoidettavanaan. He tekivät pyyteetöntä työtä ilman palkkaa, nurkumatta ja tyytyväisinä siihen osaan, joka heillä oli.
Kotirintamanaisten kekseliäisyydellä ja taloudellisuudella monet lapset, naiset ja eläimet saivat joka päivä vatsaansa jotakin, vaikka ei aina ihan täyteen asti vatsa tullutkaan.
Pelko puolisonmenettämisestä kyti ajatuksissa ja joillakin naisista suruviesti kävi kotiovella papin tuomana konkreettisena asiana. Miten siitä jatketaan, kun ei ole toivoakaan enää miehen työpanoksesta tulevaisuudessa, kun joutuu oman rakkaansa siunaamaan haudan lepoon. Miten käy silloinkin, kun oma puoliso jää sotainvalidiksi ja lisää kotirintamanaisten työtä kotona autettavien ihmisten määrässä.
Kuinka kotirintamanaiset ovat jaksaneet?
Kukaan ei ole perehtynyt syvällisesti sitä miettimään, koska heidät on unohdettu kaikkien tukien ja kuntoutusten ulkopuolelle.
Meidän, jotka saavat nauttia itsenäisen, turvallisen ja yltäkylläisen hyvinvointivaltion anteja rintamamiesten, Lottien, sotainvalidien ja kotirintamanaisten toimesta, on tehtävä asialle jotain.
Toivonkin laajaa ja nopeaa liikettä saada kotirintamanaiset veteraanikuntoutuksen piiriin.
Asialla on kiire, koska naisten ikä on jo korkea ja heillä on oikeus nauttia edes kuntoutuksen tuomasta pienestä huomionosoituksesta ja kunnioituksesta heidän työtään kohtaan.
Hyvin suuri määrä kotirintamanaisia ei valitettavasti enää pääse kuntoutukseen, koska he ovat elämäntyönsä tehneet ja nukkuvat nyt ikuista unta isänmaan mullassa.
Hämeenlinnan ja seutukuntien järjestöt ottakaa asia esille ja viekää kuntien/kaupungin päättäjille, jotta asia etenee. Voimme olla esimerkkeinä valtakunnallisesti tässäkin asiassa.
Helena Puistola
Janakkala